Päivä kimalsi kiskoilla, jotka olivat naarmuille kuluneet kuin vanha äänilevy. Menin maahan makaamaan ja painoin korvani kiskoa vasten. Sieltä kuului junan kolketta, kaukaisia huikkauksia, naisen kirkumista, pallon itsepintaista mätkettä lattiaan, torailua ja jonkun miehen yksitoikkoista puhetta, kun hän pohdiskeli jotakin. Jopa yksittäisiä sanoja pystyi erottamaan, yksi toistui useamman kerran, se oli ”joltisenkin”. Yhtäkkiä tajusin, että tuo monotonisella äänellä mumisija olin minä. Olin jopa erottavinani vaimeasti vastauksia, se oli terapeuttini, tunnistin hänet niiskutuksesta. Olimme kerran pitäneet terapiatunnin junassa, mutta kaukana näiltä main. Kaikki oli kuitenkin ikuisesti tallentuneena näihin jumalaisiin kiskoihin. Ne olivat yhteydessä toisiinsa kuin kaikkeuden kierto ja nyt ne johdattivat minut pois menneestä, kohti uutta.

Meri oli vaiti ja mietteissään. Tällaisena päivänä halusi unohtaa huolet ja katkeruuden ja vain nauttia, kuin nuoruudessa, kun lähti kulkemaan kohti tuntematonta eikä kukaan voinut estää.

Jalkani uupuivat kohta ratapölkyillä poukkoilusta, oli aika pitää tauko. Löysin rantametsiköstä jyhkeän männyn, jonka kaarnalaattoihin tarrautuen ponnistelin ensin alimmille oksille ja sitten jo vaivattomammin ylöspäin, aina latvakruunuun asti. Sieltä löytyi sopiva levähdyspaikka. Riisuin repun selästä ja potkaisin kengät jalastani. Leipää syödessäni katsoin alhaalla avautuvaa maisemaa. Meri kaarsi kauemmas rannasta ja antoi tilaa runsaalle kanervikolle, joka hehkui tummanpunaisena. Kanervakukkien yllä liiteli värikkäitä perhosia, joita yrittivät innokkaasti pyydystää nuolennopeat linnut. Näky oli luomova, kuin toisesta maailmasta. Siellä, missä kiskot näkyivät, ne hohtivat kuin tuli, toisaalla ne taas katosivat varvikkoon. Päätin jatkaa matkantekoa kulkemalla puissa. Riisuuduin alastomaksi. Vaatteet kuuluivat menneisyyteen, ne leijailivat alas ja tarttuivat avuttomasti alaoksiin. En niitä enää kaivannut. Vain tupakkaa olisi tehnyt mieli. Matkalla löytäisin kylistä varmasti yllin kyllin varastettavaa. Voisin laskeutua puusta, juosta kiireenvilkkaa jonkun hiljaisen talon pihaan ja repäistä mukaani kasan tupakkapensaan lehtiä. Ne voisi sitten kuivattaa puunoksalla, hienontaa puruksi ja kääräistä puunlehteen. Tulen nyt saisi mistä vain.     

Pientä kiihtymystä tuntien aloin kurottaa kohti seuraavan puun oksaa, joka kasvoi aivan liki mäntyä. Se oli koivu. Sain oksasta kiinni. Onneksi se oli hyvin taipuisa eikä katkennut, mutta naarmutin itseni, kun oksat piiskasivat vartaloa. Mätkähdin paksua runkoa päin ja sain siitä pitävän otteen kietomalla käsivarteni sen ympärille kuin kiihkeä rakastaja. Näin jatkoin koko päivän, sillä sankka metsä kulki radan kanssa samansuuntaisesti. Välillä tosin jouduin hyvinkin kauas rannasta, mutta pääsin taas takaisin. Ensimmäisen yöni nukuin koivun latvassa haaraoksassa. Haalin peitoksi ja pehmusteeksi oksia ja minulla oli oikein lokoisa olo. Yöllä rakastelin unessa kiihkeästi koivunrungon pehmoista koloa. Aamulla join koivun mahlaa aamupalaksi, puussa oli myös mehiläispesä, jonka hunajakennosta kurkotin varovasti ottamaan palasen. Mehiläiset eivät ihmeekseni pistäneet minua ollenkaan vaan tuntuivat olevan jopa innoissaan ja tulivat surisemaan aivan korvani juureen. Ne kuiskuttelivat: ”Hyvä päivä… puunrungot hohtaa… taivas pyörii, auringon kohtaa…”

Jatkoin matkaa heilautellen itseäni puusta toiseen. Viimein näin asuinrakennuksen. Talon takana aitauksessa seisoi melkein talon itsensä kokoinen musta sikakarju. Se astui kiihkeästi allaan litistyksissä makaavaa emakkoa, vihreää kuolaa roikkui sen leuasta. En ollut varma, oliko emakko enää elossa.  Suorastaan lensin eteenpäin, yhä hurmioituneempana. Mutta äkisti raiteet päättyivät. Tai eivät ne oikeastaan päättyneet, vaan kohosivat taivasta kohti spiraalille kiertyneinä, kuin jättiläinen olisi niitä raivoissaan väännellyt. Niiden päätä ei erottanut. Olisiko voinut erottaakaan, sillä eihän raiteilla ole alkua tai loppua. Ne välkehtivät jumalaisessa auringonloisteessa, niistä oli tullut soiva ja puhuva baabelin torni. Niihin tallettuneet äänet irtoilivat kiskoista ja jäivät värähtelemään ilmaan ennen vaimenemistaan. Ei kannattanut jatkaa eteenpäin, sillä raiteitahan olin seuraamaan lähtenyt. Päätin palata takaisin mahlakoivuni luo, mennä sen kanssa naimisiin ja elää metsässä lyhyen mutta kiihkeän elämän. Talvet voisin nukkua puun sisällä, rungon ahtassa holvissa lämmitellen, tuulosen itkuisia tarinoita kuunnellen.

Avioliittoon meidät vihki mehiläispappi. Se oli pallon muotoinen rykelmä kuhnurimehiläisiä. Niiden surina muuttui korvissani ihanaksi hääsaarnaksi. Ja oli koivuni kaunis, latvahuntuineen, pehmeästi suhisevine lehvineen.