Ajamme ani varhain bussilla Korfun satamaan, jossa nousemme Albaniaan vievään laivaan. Olemme virkamiesvaltuuskunnan kanssa opintomatkalla tutustumassa paikallishallintoon. Aikomuksena on myös, jos mahdollista, adoptoida hyvään perheeseen virkamies tai pari. 
Lähtö viivästyy seikkaperäisten asiakirjatarkastusten takia; käytävälle syntyy jono, kun pari matkanjärjestäjää selailee listojaan ja jakaa lippuja. Laivalaiturille ajaa nuori mies moottoripyörällä. Hän pörrää laiturilla edestakaisin ja on kovasti ollakseen. Tämän esiintymisen syy selviää kohta: hänen ainoana tehtävänään on irrottaa laivaköydet laiturista. Sitten hän porhaltaa tiehensä.
Albaniaan on reilu tunnin matka. Ohitamme Korfun saaren kärjen; siinä on pieni valkea hiekkaranta ja majakka. Albanian puolella suuria rajamuodollisuuksia ei ole, vain passit tarkastetaan. Satamakaupunki Sarandaa on kunnostettu kohta parikymmentä vuotta, talonrankoja ja puolivalmiita taloja on kaikkialla. Matkailuun halutaan selvästi panostaa, sillä hotelleja on rakenteilla lukuisia. Hotelli ”Boston” seisoo orpona mäenrinteessä. Sen edustalla, työmaaromun keskellä, lepattaa alakuloisesti tulipunainen Albanian lippu, jota koristaa häijyn näköinen kaksipäinen kotka. Albanialla on sotaisa historia, se on ollut riidoissa melkein kaikkien kanssa. Myös tuleviin sotiin on varauduttu toiveikkaasti; kansallisomaisuus on huvennut ohjuksiin, tykkeihin, kranaatteihin ja bunkkereiden rakentamiseen - niitä näkyykin kaikkialla maisemassa. Sarandan rantabulevardilla on vielä leppoisa tunnelma, mutta kaupungin ulosmenoteiden varsilla näkee keskenään nujakoivia ja nyrkkiä heiluttavia miesjoukkoja. Tiet ovat kapeita ja mutkaisia. Kommunismin romahdettua 90-luvun alussa täällä on käynyt kuten Venäjällä: varallisuus on liukunut uusrikkaiden taskuun, muut elävät köyhyydessä, joutuupa osa kerjäämäänkin. Maan pyhä lehmä on Mersu; uusia ja käytettyjä autoja tulee vastaan tuon tuosta. Ihmiset tienvarsilla kumartavat niille ja linja-autot väistävät ojaan saakka. Mersuissa istuu roiston näköisiä nuoria miehiä, jotka puhuvat taukoamatta kännyköihinsä. Rakennustyömaita on kaikkialla, mutta ketään ei näy työssä. Salakuljetus, varastetun tavaran myynti, ruumiinryöstely ja huumekauppa on paljon tuottoisampaa.
Ajamme siivottoman maalaismaiseman halki kohti Butrintin muinaiskaupunkia. Edessä on suuri järvi, josta virtaa ”Juokseva jänis”-niminen joki mereen. Joessa ajelehtii bensakanistereita, hajonneita laatikoita ja muuta roskaa. Järvi on erikoislaatuisella tavalla kerrostunut. Pohjalla on pari kolme metriä syvä, rikkipitoinen vesipatja, jossa viihtyvät vain erikoiset bakteerieliöt. Sen päällä on parinkymmenen metrin syvyinen makean veden kerros. Kerrokset eivät juuri sekoitu toisiinsa, paitsi ankarassa myrskyssä. Järvellä on kummallisia puisia kehikoita. Kysymme paikallisoppaalta niiden merkitystä. Hän kertoo järvessä asuvasta hirviöstä, jolla on paksu käärmemäinen ruumis ja suuri rasvapää, jossa on sarvi ja lautasen kokoinen silmä. Päätä ja ruumista peittää sitkeä lima, jonka ansiosta otus voi sukeltaa järven pohjaan rikkihapon sekaan ja ahmia bakteerikolonioita. Kehikot ovat hirviön liikkumista kaitsevia puomeja. Niitä pitkin se ohjataan kulkemaan juhlapäivien salaseremonioissa, joissa sille uhrataan turisteja.
Butrint on vaikuttava rauniokaupunki, joka on Unescon maailmanperintökohde. Rauniot ovat historiallisilta kausilta, jotka ulottuvat 600-luvulta ennen ajanlaskua keskiajalle saakka. Bysantin vaikutus on vahva; Rooman keisarit pitivät Butrintin linnakesaarta tärkeänä tukikohtana. Varhaisasutuksen sievät kivikujat ja teatteri ovat jääneet mahtipontisten roomalaisten kylpylöiden ja jumalien palvontapaikkojen varjoon. Keskiajalta on säilynyt muureja ja torneja ja katedraali, jonka hienosta lattiakuvioinnista on tallella yksi ainoa laatta. Siihen on sommiteltu värikkäistä kivistä taidokkaita kaaria, lintuja ja sydämenkuvia. Linnan sisäänkäynti on suojattu muurinpidennyksin ja matalin kaariportein. Linnakesaareen ei pääse mereltä muuta kuin kapeaa kanavaa pitkin, jota oli helppo vartioida. Linnan kaikkien vanhimpien osien väitetään olevan antiikin ajalta, jolloin paikalle olisi rakennettu linnoitus kukistuneen Troijan muistoksi. Linnan pihalle meitä tulee tervehtimään ystävällisen näköinen koira, joka venyttelee pitkään ja haukottelee makeasti. Museossa on paikan historiaan liittyvien Rooman keisareiden patsaita, onpa siellä Julius Caesarinkin rintakuva. Kun hänen kasvojensa muotoa tutkii, siitä voi tunnistaa kaikille diktaattoreille ja mielipuolille yhteisiä piirteitä. Caesarin silmät on värjätty syvän vihreiksi, mikä vielä tehostaa vaikutelmaa. Museossa on viehättäviä ruukkuja, liemikuppeja ja öljylamppuja varhaiskeskiajalta.
Matkamme jatkuu vuoristoteitä pitkin kohti lounaspaikkaa. Muutamalla rinteellä on tuli päässyt irti; liekit raivoavat pensaissa ja tappuroissa. Monen puolivalmiin talon katolla seisoo irvokas pelätin, joka on väsätty lumpuista, tyynyistä ja mallinuken torsosta. Niiden tehtävänä on karkottaa kateelliset naapurit tiehensä.
Lounaspaikka on majatalossa, jonka katon läpi kasvaa suuri saarni. Ruokailemme viihtyisässä puistikossa, johon on kannettu tuoleja ja pöytiä.
Albanialaisten suuri sankari taitaa olla USA:n entinen presidentti Bush, mutta tämä voi tietysti olla paikallista ironiaakin. Postimerkeissä herra Bush joka tapauksessa virnistelee hersyvästi, eikä muunlaisia merkkejä ole saatavissakaan. Lounaan jälkeen palaamme takaisin Sarandaan. Erään hotellin ulkopuolella liehuvat USA:n ja EU:n liput, niiden välissä Albanian lippu. Hotellin nimi on ”New Heaven”. Ironiaa kai se on tämäkin. Sataman vaiheilla kiertelee rihkamaa myyviä lapsia. Jos ei anna rahaa tai osta helyä, saa ankaran herjausten tulvan peräänsä. Laivamme ehtii jo lähteä paluumatkalle, mutta kääntyy lahdensuulta takaisin hakemaan mattimyöhäistä matkaajaa, joka huitoo laiturilla. Kun hän vihdoin pääsee laivaan, hän sättii matkanjohtajan, korkokengissä sipsuttelevan keimailijan, pahanpäiväisesti. Tämä ei ole tietääkseenkään, jauhaa vain purukumia ja tuijottaa tylsästi eteensä. Näinhän käy jokaisella Albanian retkellä.