Talojen varjossa olen viettänyt nuoruuteni. Tänne isä jätti minut, samaan paikkaan, mihin hänen isänsä oli hänet jättänyt. Olen odottanut, että minua onni potkisi, että täältä jonnekin pääsisin. Eilen ohitseni käveli mies, joka loi minuun kummastuneen katseen. Hetken minussa virisi toivo, sydän pamppaili, veri sai poskiini. Luulin, että hän oli kaipaamani vapauttaja, mutta hän vain meni ohi sanomatta sanaakaan eikä kääntynyt katsomaan taakseen. Eniten minä pidän kesäpäivistä, kun aurinko on kadonnut talojen taa ja kattojen yllä näkyy vain huumaava sinisyys. Haaveenani on kiivetä katolle, jotta kerran näkisin edes yhden niistä auringonlaskuista, joista täällä niin paljon puhutaan. Ikkuna aukeaa, alas leijailee jotakin. Ihmiset tyhjentävät roskaämpärinsä suoraan kadulle, he eivät enää välitä. Kaikki pelkäävät maailmanloppua. Paavi on nähty televisiossa; hän puhui kansanjoukolle jotain, mutta ääni oli pyyhitty pois. Minun tekisi jo mieleni hellittää, lähteä vain ja toivoa, että tämä katukuilu jossakin vihdoin päättyisi. Jos en ohikulkijoita joskus näkisi ja ikkunoista kuulisi, että taloissa asutaan, voisin vannoa olevani ainut koko maailmassa. Hankkisin mielelläni jostain asunnon, pesisin piripäissä pientä pyykkiäni ja rallattelisin, mutta millä maksaisin vuokran? Laskuja olisi iso pino eteisen lattialla. Joku kävisi niitä karhuamassa, tulisi rimputtamaan ovikelloa keskellä yötä. Hänestä uhoaisi vahva haju, jonka tuntisin oven läpi. Olen joskus tuntenut unessa samanlaisen hajun. Siinä unessa hallava karhu vainosi minua, se löysi minut aina lopulta, minne ikinä meninkin. Kerran luulin jo olevani turvassa suuren talon takapihalla, mutta äkkiä roskalaatikon kansi aukeni ja sieltä työntyi esiin irvistelevä pää.