”Hili-pili-pili-pili-vots-vots-vots” näin lauloi intiaani...” Tätä hölmöä laulua lauloi äitini vähän joka paikassa, kutoessaan, saunassa, ruokaa tehdessään, häissä, hautajaisissa ja jopa ylioppilasjuhlassani, kun kaukaisemmat sukulaiset häneltä kysyivät, miltä tuntui olla uuden ylioppilaan äiti. Äitiä katsottiin kuin vähäjärkistä. Jonkinlaisen hermoromahduksen hän vain oli saanut, vanhemman siskoni jouduttua noidan syömäksi Pohjois-Thaimaassa.  Sama noita esiintyi joka lauantai sikäläisessä visailuohjelmassa ja oli hyvin suosittu mustine suineen ja harvoine hampaineen. Hänen maankuulu naurunsa oli yhtä kimakkaa tirinää. Katsoin kerran internetin kautta ohjelmaa. Häntä tuijottaessani mietin, voisiko hänen kidastaan yhtäkkiä nousta esiin sisareni verinen nyrkki.

Äiti ei edes tullut katsomaan kun meillä oli koulussa keväällä juoksukilpailu. Isää ei ollut näkynyt enää vuosiin, hän asui jonkun toisen naisen luona. En minä siinä juoksussa kyllä menestynytkään. Se  juostiin koulua ympäröivässä metsässä. Yritin monta kertaa päästä edelläni juosseen siilitukkaisen, vantteran pojan ohitse, mutta joka kerta rinnalle päästyäni hän kiristi vauhtia niin, että jäin aina jälkeen. Lopulta väsähdin ja jäin polun syrjään huohottamaan. Menin selälleni makaamaan. Maa oli lämmin ja tuoksuva. Kohta laulettaisiin jojoutuiarmasaika ja sitten alkaisi kesäloma. Viimein nousin ylös ja saavuin hoiperrellen, jonkinlaista puolijuoksua, maaliin. Tuskin kukaan huomasi tuloani, suurin osa oli jo lähtenyt kotiin. Loman alkaminen tuntui ahdistavalta, kun kaikki kaverit lähtisivät vanhempiensa kanssa matkoille tai mökille kesäksi, vain minä jäisin pölyisten tornitalojen varjoon, yksinäisyyttään höpöttävien pihamammojen ja -pappojen seuraan. Oikein hiljaisina hetkinä voisi kuulla talojen mylvivän kumeasti, tätä tapahtui kirkkaalla ilmalla.

Äidin kasvot, ne kuin usvan läpi vielä muistan. Kuin Neptunuksen myrskyn. Neptunuksessa on kevät nyt. Käyn sen kaasukehässä joka tiistai. Minulla on siellä myös tila, jossa kasvatan pikkuruisia hevosia, suunnilleen kissanpojan kokoisia. Washington Post on käynyt niitä kuvaamassa. Kaikkien maiden presidentit, jotka arvotaan virkaansa kerran kuussa, ilmoittivat torjuvansa jo ennakolta vastaavanlaiset hankkeet, tällaiset hevoset ne varsinaisia troijalaisia olisivat. Pääministerin kasvot, kuinka surulliset ne olivat, kun hyvä tunnelma ravipäivän päätteeksi romahti uutisen jälkeen. Mieshän on vaarallinen, sanoi arvostettu poliisijohtaja, Neptunuksessa ei saisi käydä, koska se on Jumalan oma, Herran jääkaappi. Ja minä kun vain liidän varjollani kuin höyhen sen kaasukehässä ja ihastelen kaikkea näkemääni. Sininen kaasu pyörteilee ja huojuu kuin meren ulappa. Kaasun keskellä virtaa verkkaan kylmä metaanijoki. Pyörteet lähestyvät horisontista lanteitaan keinutellen, uteliaasti kujerrellen, mutta myrskyn keskellähän on aina tyyntä, niin sanotaan. Lämmintä on ja kovasti aina lähettelenkin tuttaville terveisiä, jotka jokin c-magneettikenttään liittyvä ominaisuus monistaa ja sinkoaa ulos avaruuteen, Maata kohti, vimmaisella voimalla.

Kerroin eilen kokemuksistani eräälle naiselle, käydessäni kahvilla hänen huoneessaan. Hän itki selontekoni päätteeksi, minä ihailin hänen kasvojensa kaarta ja nenän suoruutta enkä tiennyt miten lohduttaa. Nainen puristi kädessään sinistä kirjasta, kannen rapistuneesta ristinmerkistä päättelin, että virsikirjahan se oli. Jotakin sanoakseni kysäisin, minkä virren hän oli ajatellut laulaa, mutta hän paiskasi kirjan pois ja käveli ikkunan ääreen, josta näkyi kirkolle. Sen pihalla asteli mies raskaissa kahleissa.  Hän oli itsemurhan tehnyt kirkon vahtimestari, joka oli polttanut kirkon protestiksi kaikesta kokemastaan.