Olen kiivennyt konferenssisalin yläriville, siellä on viileää. Miehet polttelevat ryöstösaaliiksi saamiaan puvun takkeja pitääkseen itsensä lämpimänä. Jostakin haistan pohjaan palaneen kahvin ja lähden toiveikkaasti kohti pitkän jonon päätä. Hetken jonossa seistyäni tajuan, että tässä jonotetaankin jotakin paperia, jota ei saa kaikille näyttää. Jonossa seisoo pomomiehiä, jotka katselevat minua kummeksuen. He eivät suoraan halua näyttää närkästystään, mutta tekevät ajatuksensa selväksi puhumalla keskenään matalalla äänellä kultaisten muistilehtiöidensä suojassa. Lähden pois ja tunnen itseni taivaan tähteä yksinäisemmäksi. Viimein valtava, kyljistään punertava kahvipannu näkyy, se roikkuu salin katossa peilikoukussa. Innokkaat kädet kurottavat sitä kohti, turhaan. Vasta kun paikalle tulee emännöitsijä, jonka naurusta ja kättentaputuksista päätellen kaikki muut tuntevat paitsi minä, alkaa tapahtua. Nainen ottaa seinustalta korkeat tikkaat ja asettelee ne merkitseviä katseita miehiin luoden pystyyn ja aloittaa kiipeämisen. Kauniit pohkeet vilahtelevat hameenhelmoista. Kahvipannu on hyvin korkealla, sen tajuan, kun kiipeäminen kestää ja kestää, nainen näyttää yhä pienemmältä yläilmoissa eikä hänen ääntään enää erota. Viimein kuuluu räiskähdyksiä, kilinää ja sirinää ja kahvipannu alkaa kallistella raskaasti keinahdellen puolelta toiselle. Ihmiset pelkäävät, että kuumaa kahvia roiskuu heidän päällensä; he säntäävät vuoroin eri suuntiin sen mukaan, minne kahvipannun nokka kallistuu. Minä en enää jää odottamaan vaan pakenen ulos. Siellä on aurinko viimein tullut näkyiin, aamu oli sateinen. Olin kävellyt yöllä ilkosen alasti hotellista ulos kuutamoiselle kadulle, täydessä unessa, ja poikennut puistossa. Heräsin koleaan sateeseen ja siihen, kun varis nokkasi jalkaani ja sanoi jotain narisevalla äänellä. Ohut sininen kieli näkyi selvästi punaisessa nielussa. Ketään ihmisiä ei ollut liikkeellä ja livahdin vaivihkaa takaisin hotelliin.