No, ei sen kummempaa, vastasin huolettomasti hänen kysymykseensä, jonka taustalla ajattelin kyllä heti olevan jotakin kieroa. Olin nähnyt tästä miehestä edellisenä yönä unta; siinä oli kuja ja hän tuli esiin talon kulman takaa, ensin tulivat näkyviin karvaisten ulokkeiden päässä olevat silmät, sitten rönsyinen kenkäpari, kolme kättä ja lopuksi paksu matoinen maha. Siinä vaiheessa rynnistin jo pakoon ja pakenin pimeimpään puistoon, missä koskaan olin ollut. Hän seurasi minua sinne, niin luulen, sillä kuulin tömähteleviä askelia, vaikken mitään nähnyt. Tähän heräsin. Nyt kannatti olla varovainen, sillä olin hyvin taikauskoinen ja uni saattoi olla enne. Tiesin hänen olleen vuosia sitten kalliohuhuilija. Kalliohuhuilijat vartioivat kallioita ja huhuilevat päivät pitkät niiden laella. Monet himoitsevat kallioista saatavia mineraaleja, mutta kalliohuhuilijat haluavat suojella niitä niiden ainutlaatuisen kauneuden takia, näin he sanovat. Heidän vastustajansa, lymyilijät, eivät tätä usko, vaan epäilevät heidän vain havittelevan kaivannaisia itselleen. Kalliot ovat kauniit katsoa, erityisen upeita ne ovat ilta-auringossa, kun ne värjäytyvät vihreiksi ja loistavat kauniisti taivaanvahvuuteen saakka. Kaukana kulkeva orpo matkaaja saattaa keskeyttää vaelluksensa, pysähtyä muka juomaan ja tarkkailla vaivihkaa valaisevaa ilmiötä. Hän kenties arvelee sen olevan aarnituli ja kirjoittaa pieneen muistikirjaansa ilmiöstä muutaman sanan. Sitten hän jo väsyneenä huokaisee ja miettii sopivaa yöpymispaikkaa.