Pohjoiselle rautatieasemalle saapuu joka aamu miljoonia kiireisiä virkamiehiä paikallisjunilla suurten haaskalintujen riivaamista lähiöistä. Monella palaa epäsiististi kierretty, mustaa savua röyhyävä sikari suupielessä, takataskussa pullottaa paksu lompakko. Virkamiehiä vastassa on lehtien kaupustelijoita, almunanojia, itseään myyviä alastomia nuorukaisia ja ennustajia, joiden korttien pläräys kaikuu asemaholvissa hyvin kauniisti. Asemapäällikkö tietää kertoa merkillistä tarinaa. Eräänä aamuna laituria laahusti mies kontti selässään. Töihin kiiruhtavat virkamiehet tönivät häntä tieltään ja sähisivät vihaisesti. Mies pysähtyi keskelle asemahallia ja kaivoi konttiaan. Hän asetti varovasti lattialle jotakin ja kaatoi sen päälle pienestä pullosta kirkasta nestettä. Heti lattialta alkoi kasvaa hyvin nopeasti suomuinen puu, jonka kynsimäiset juuret hapuilivat otetta lattiapinnan halkeamista. Puu kasvoi tuuheaksi ja peitti pian koko hallin keskiosan, jonne tuli hämärä. Puun lehdet olivat tummia putkiloita. Niiden päästä hohti valoa. Kerjäläislapset rohkenivat lähestyä puuta ja kurkistivat pian alaoksiston lehtien sisään. He alkoivat kiljua riemusta. Mies hymyili heille ja sanoi lempeästi: ”Joissakin paikoissa tuulee aina”. Mies kopautti puuta; siitä lähti veden pulputusta muistuttava ääni. Kohta erään lehden sisältä ryömi jokin, joka hetken paikallaan hiljaa maattuaan levitti värikkäät siipensä ja lennähti korkealle puun latvaan. Se alkoi laulaa äänellä, jota muuan paikalla ollut hopeaseppä myöhemmin kuvaili ”pehmeän sinihohtavaksi”. Lapset itkivät liikutuksesta. Sitten mies ja puu katosivat.