Mitä sitten enää tekisi, kun hidas tukehtuminen kuitenkin oli edessä, kannattiko enää mitään, tai vain olla kuin onnellinen sika, joka tonkii mutaa kauniissa lehdossa. Sydäntä hänellä ei olisi kuitenkaan noin vain luovuttaa, tuntui kuin olisi jokin velvollisuus, ei hänen itsensä asettama, vaan maailman tai koko universumin, joka sanoi: ELÄ.! Jos viimein lähteä täytyisi, olisi kaipuu meren rantaan, siellä voisi istua puisella narisevalla tuolilla, siinä ihan lähellä hyviä kirjoja, niitä, joita ei koskaan ehtinyt lukemaan niinä surullisina vuosina, kun luuli olevansa tärkeä ja tuhlasi aikansa turhuuteen, rahaan, sijoituksiin ja ystäväpiirin haalintaan, mitä ystäviä nekin nyt olivat.

Tutkain tänne nyt olisi tarvittu, maa järisi, eikä mitään järkevää syytä ollut. Kukaan ei ollut tekemässä mitään typeriä kokeita perustaakseen uuden kaivoksen, jossa louhittaisiin taas kaikki pieniksi murusiksi ja myytäisiin pörssissä sille, joka kovimmin huutaisi ja suurinta setelitukkoa heiluttaisi. Lehtojen hiljaisuutta hän kaipasi, oli kummallista, kuinka maan alla oli oikeastaan ihan samaa kuin maan päälläkin, vain eri järjestyksessä, vähän niin kuin viemäreissä. Joku kuitenkin järisi, hän melkein toivoi näkevänsä tunnelin, josta ikiaikaista laavaa syöksyisi ylös. Vaikka se tarkoittaisikin tukehtumista ja kuolemaa, niin voisi ainakin kuolla onnellisena tietäen, että oli löytynyt jokin järki ja oikeutus kuolemalle, niin että pappi voisi lipereitään höllentäen todeta tupaten täynnä olevassa kirkossa: ”Uskokaa tai älkää, tämä mies tukehtui laavaan Janakkalassa”. Sillä eihän täällä mitään seismistä toimintaa voinut olla, eikä hän edes tiennyt Janakkalasta mitään, tuskin muisti, miten oli sinne joutunut, se oli jokin seurue, vuokrabussi oli ollut käytössä ja oltiin niin helvetin kännissä eikä hän muistanut koko matkasta mitään.