Päivät olivat olleet pilvisiä talvipäiviä. Nyt aurinko pilkisti pilvien raosta ja kaistale sinitaivasta näkyi. Huomenna olisin tähän aikaan junassa. Niin pitkää matkaa en ollut ennen tehnyt ja minua vähän jännitti, kuinka asiat tulisivat sujumaan. Olin varannut makuupaikan hyvissä ajoin, mutta ainahan saattoi ilmaantua odottamattomia hankaluuksia. Juuri sellaisia tilanteita varten olin koonnut muistilehtiööni puhelinnumeroita, joista voisin hädän tullen kysyä neuvoa. Jotkut numeroista olivat työtoverieni, yksi oli lapsuudenystäväni ja loput eri maiden viranomaisten puhelinnumeroita. Lapsuudenystävääni en ollut aikuisena tavannut kuin kerran. Osuimme yhtä aikaa raitiovaunuun. Hän nyökkäsi vaivautuneesti minut nähdessään. Se tuntui pahalta; loppumatkasta en enää katsonut häneen päin. Hän jäi ennen minua pois. Vaikken ollut häneen missään yhteydessä ollutkaan, ajattelin, että hädän tullessa ehkä voisin hänelle kuitenkin soittaa. Nyt kun olin pakannut, minulla oli aikaa lähteä kävelemään. Hotellini oli kaupunginpuistoa vastapäätä. Puisto oli hiljainen tähän aikaan päivästä. Linnutkin olivat vaiti, ainoa selvästi kuuluva ääni oli taukoamaton liikenteen kohina. Kävelin poppeleiden reunustamaa puistobulevardia. Se leveni aukioksi, jonka reunalla oli penkkejä. Aukiolla oli jonkun suurmiehen muistomerkki. Patsas esitti arkisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, joka hattu kädessä tähysti yläilmoihin. Katseeni seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, muttei siellä näkynyt kuin pelkkää taivasta. Aprikoin, mitä niin kummallista hänen oletettiin nähneen, että siitä kannatti veistää kuva.