Valkeat kirkkaat helähdykset. Voi, kun minulla olisikin ollut sanoja kaikkien tunteideni kuvaamiseen. Mielessäni vilisi tuhansia lämpimiä aikeita, jotka luikersivat jostakin kätköistä esiin ja lauloivat kuin enkelit. Olin kahden vaiheilla, lähteäkö ulos vai jäädä tekemään suunnitelmaa, jonka kimpussa ryhmä ahkerasti työskenteli. Oli luultavaa, että he selviäisivät hyvin ilman minua, joten päätin lähteä. Ovelta katsahdin hellästi heitä; he olivat niin paneutuneita työhön, etteivät ehtineet vilkaistakaan minuun. Päivä oli kaunis ja lämmin, sisältä katsottuna ulkona näytti paljon ankeammalta. Kiipesin talon katolle. Kävelin niin varovaisesti kuin kykenin, koska tiesin siellä olevan irtonaisia tiiliä, joista jalka saattoi livetä. Puu oli kasvanut taloon kiinni ja pääsin siihen oksaa myöten. Puu otti minut vastaan suopeasti kohahtaen. Lähdin kiipeämään ylös. Latvassa saattoi hetken hengähtää ja arvioida maisemaa, miettiä, mitä kautta olisi paras kulkea. Kaikkialla horisontissa näkyi savuja; siellä siis työskenneltiin uutterasti. Yritin savujen muodosta päätellä, mistä löytäisin tutun ryhmän, mutta kirkas ilma esti tarkemman erittelyn. Liu´uin runkoa alas ja lähdin oikaisemaan suuren kesantopellon poikki. Se oli kasvanut täyteen pusikkoa, joten liikkuminen oli hankalaa. Kukinta-aika alkoi olla ohi, hyönteisten suurenmoinen hyörinä oli jo vaimennut. Kompastuin äkkiarvaamatta ja lensin turvalleni peltoon. Huohotin hetken paikallani ja käännyin selälleni. Taivas oli aavistuksen punertava; se lupaili hyvää huomiseksi.