Kollegani kertoi nuoruudenmuistostaan, rakastelusta sateessa hautausmaalla. Tyttö oli lihava ja poika kiihkoisa, koko hautuumaa tanssi tulipunaruusua ja alastomat vartalot tahriintuivat multaan kuin kuolleet. Minulle siitä tuli mieleen saarnateltta, jossa istuin äitini kanssa kauan sitten. Saarnaaja tuli meille yöksi, tukisti ja puristeli minua kipeästi sängyssä, äiti istui keittiössä, joi riisiviinaa ja rukoili.  Hän oli sulkeutunut, hänellä oli ruukkukausi meneillään äitinsä kuoleman jälkeen. Äidin äiti makasi avonaisessa arkussa, pelotteli irvistellen meitä lapsia, oli pahoinvoivan näköinen ja valkea kuin kirjan lehti. Häntä ei saatu suostumaan kuolleena olemiseen oikein millään. Vasta kun paikalle tuli taksilla viulisti, joka soitti surumarssin, hän vetäisi itse arkun kannen kiinni, sanoi ”hmh!” ja oli sitten hiljaa. Minä olin monissa hautajaisissa lapsena, niille ei tuntunut loppua tulevan. Myötätuntoa sain paljon opettajalta, vaikka jouduin yhtenään pyytämään vapaata hautajaisia varten. Hän vain sanoi huokaisten ”joko taas?” ja antoi lupalapun, joita hänellä oli valmiiksi allekirjoitettuna tasku pullollaan. Olo tuntui juhlalliselta, minä olin taas saanut hitusen huomiota toisen kuolemasta.