Tätini auttoi minua silloin tällöin läksyjen tekemisessä, kun olin pieni. Mennessämme hänen luokseen vierailulle minä otin koulukirjoja mukaani. Hän luki niitä ja esitti sitten niistä omia mielipiteitään. Ne minä kirjoittelin sellaisenaan kokeissa paperille ja sain huonoja arvosanoja. Usein opettaja oli piirtänyt paperiin vain pelkän suuren kysymysmerkin. Olen nyt jo vanhana miehenä koettanut haeskella näitä koepapereita. Mistään matka-arkusta tai vinttikomerosta en ole löytänyt niistä jälkeäkään. Kerran sitten muistin, että olin poikasena piilottanut joitakin aarteitani kannelliseen metallilaatikkoon ja kätkenyt sen maahan. Olisivatko paperit siellä? En enää asu samassa paikassa kuin lapsena ja matka lapsuudenmaahan on muutenkin pitkä, mutta eräänä päivänä lähdin sinne. Saavuin perille myöhään illalla, lapsuuteni kunnailla on nyt suuri lähiö, joka oli täydessä unessa. Vain pari jollottavaa kännistä harhaili ostokeskuksella. Kolkoista betoniseinistä heidän mekastuksena kajahteli kuin pyhä liturgia kirkossa. Minä en ollut harmikseni varautunut yösijan hakemiseen millään tavalla ja jouduinkin pitkään pohtimaan, mikä neuvoksi. En keksinyt muuta keinoa, kuin yrittää päästä sisään juna-asemalle ja yöpyä siellä, sillä yöstä tulisi kylmä. Aseman ovet olivat lukitut, mutta keksin keinon päästä sisään. Kuljin jonkin matkaa junaradan suunnassa, kunnes onnistuin kapuamaan aidan yli penkereelle ja siitä radalle. Kävelin kiskoja pitkin takaisin asemalle. Eräs ikkuna oli raollaan, siitä menin sisään.