Mustan koiran tassut katosivat näkyvistä talon nurkan taa. Koira pinkoi minkä käpälistä irti sai jonkin otuksen perään villinä kasvavalle niitylle. Olin onnessani; olin hiljattain saanut riippukeinun, jonka olin ripustanut kahden vanhan piilipuun ympärille. Niissä olin aina tavannut kiipeillä ja katsellut jommankumman latvasta vuoropäivin auringonlaskua. Nyt saatoin iltapäivän tunteina torkahtaa keinussani, joka jäi lähes huomaamattomaksi lehtevien puiden varjoon. Lehdet kahisivat arvoituksellisesti ja koko maailma tuntui samaan aikaan sekä kirkkaalta että varjoiselta. Keinu oli ihmeellinen paikka; heti kun ummisti silmänsä, alkoi nähdä olentoja, joita vilahteli tiheään silmien ohi. Niistä ei tahtonut tulla loppua ja oli se joskus pelottavaakin. Toisinaan armelias uni otti vallan kesken kaiken ja oudot hahmot karkasivat jonnekin. Minulle oli annettu täksi iltapäiväksi tehtävä; minun oli mentävä asemalle vastaan jotakuta serkkuani, joka oli tulossa vanhaksi. Tuskin tunsin häntä, niin ettei minulla ollut suurta halua tavata häntä, kun en tiennyt, mitä hänelle puhuisin. Ajoin polkupyörällä pitkin hiekkatietä ensin kylään; siitä oli vain lyhyt matka rautatieasemalle. Ei se edes oikeastaan ollut mikään asema, se oli hökkeli, joka kökötti radan varressa. Kiskot ulottuivat molempiin suuntiin kauemmas kuin vaeltajan mieli.