Lapsuuden monenkirjavilta mailta muistan, että minulla oli tapana mummolassa ollessani istua iltaisin eräällä kivellä ja katsella maantielle, joka oli kaukana pellon takana. Oikeastaan meillä harvoin sanottiin ”mummolassa” niin kuin muissa perheissä, vaan mummiani kaikki puhuttelivat nimeltä, vieläpä etuliitteen kera: ”työläis-Helmi”. Karun arkiselta se tietenkin kuulosti; siinä ei ollut lainkaan sellaista herttaista tunnelmaa, että olisi vaikka voinut sanoa kavereille menevänsä ”mummon tekemää pullaa syömään”, vaan puhuttiin työläis-Helmin pullasta. Pullasta tuli kuin jokin kolhoositavara; kuka tahansa olisi voinut röyhkeästi vaatia siitä itselleen osuutta tai suupalaa. Se olisi syöty hotkaisten, ryystetty päälle maitoa ja häivytty suupieliä pyyhkien muihin, tärkeämpiin askareihin. Kivi, jolla aina istuin, oli suuri ja sykkivän punainen, kuin jättiläismäinen terska. Jos tarkkaan katsoi, sen saattoi havaita leijuvan ilmassa aavistuksen verran, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin minä. Siinä minä istuin, auringosta lämpimällä kivellä. Kaikki jännitys kaikkosi ruumiista. Taivas näytti sinisemmältä kuin muulloin. Tiellä kulki autoja, satunnaisesti tuuli toi mukanaan humahduksia niiden kiitäessä ohi. En tiennyt, mihin nuo kaikki autot olivat menossa, mutta ne olivat varmasti tärkeillä asioilla. Kuljettaja istui ohjaamossa kuljettajanlakki päässä kallellaan ja pyöritti rattia levollisen itsevarma ilme valtamereltä tuoksuvilla kasvoillaan. Jos kyydissä oli joku, se oli ilman muuta tärkeä henkilö, ehkäpä liikemies tai poliitikko. Hän nautti takapenkillä viilennettyjä luumuja kermavaahdon kera ja viimeisteli puhettaan.

Harvoin meidän tienhaarasta auto kääntyi. Joskus linja-auto hiljensi vauhtia ja lopulta pysähtyi jarrut alakuloisesti ulvahdellen. Silloin rinnassa sydän sykähti; viimeinkin sieltä tulisi joku hyväsydäminen ihminen, joka sytyttäisi liekin alakuloiseen mieleen, jolla olisi pää täynnä uusia ajatuksia ja joka muuttaisi kaiken. Autosta laskeudutuaan hän käveli ensi alkuun päättäväisesti meille päin johtavaa hiekkatietä, mutta kääntyi kuitenkin viime hetkessä suureen maalaistaloon vievälle lehmuskujalle. Siitä tiesi, että hän oli vain joku herrastalon palkollisista. Minulla oli oma haaveeni odottamastani ihmisestä; hän olisi kuin Tytti-täti, joka kaitsi meitä kaupunkilaispoikia eräänä kesänä.

Kaupungin kupeessa oli metsä ja sen keskellä ukkosten pieksemä kallio, jota sanottiin Hirvikallioksi. Siellä pidettiin koululapsille kesäajan kerhoa. Äitini ilmoitti minut sinne, vaikka olin vastahakoinen. Muutkin talon pojat suhtautuivat tähän pikkulasten päivähoitolana pitämäänsä kerhoon aluksi pilkallisesti, mutta ennen pitkää he olivat kaikki siellä ja niinpä minulla oli tuttua seuraa. Tytti-täti oli kiltti nuori nainen, mutta osasi olla rempseäkin ja ymmärsi poikia; niinpä me ennen pitkää kaikki rakastuimme häneen ja tavoittelimme hänen suosiotaan. Hän oli meistä kovin ihmeellinen, monitaitoinen ja salaperäinen olento, joka sädehti hiljaista iloa ja elämänriemua. Hän puuhasi jatkuvasti kanssamme ja keksi uusia leikkejä, joita olivat ainakin arvausleikki ”Anna porsaalle koti” ja piiloleikki ”Kuka sammutti valot”. Tätä leikkiä varten Tytti-täti oli toimittanut kalliolle juuttisäkkejä, joita oli tuotu satamaan tulleista laivoista. Tiedettiin, että Tytti-tädillä kävi joskus miesvieras, joka seilasi meriä. Säkit tuoksuivat hedelmille, tupakalle ja mausteille. Ne olivat niin isoja, että niiden sisään pystyi ryömimään. Hän tiesi kalliolta myös paikan, jossa voitiin pelata pienellä metallikuulalla syöttöpeliä. Kolme pelaajaa oli kolmiomuodostelmassa ja he heittelivät kuulaa toinen toisilleen. Tarkoituksena oli löytää ilmasta kohta, johon osuessaan kuula katosi. Siitä sai pisteen. Kuulia oli lisää upotettuina samettiseeen alustaan metallirasiassa, jonka kannessa oli outoja mustakeltaisia symboleja. Jollain kumman konstilla kadonnut kuula lopulta ilmaantui takaisin rasiaan omalle paikalleen, niin etteivät kuulat koskaan vähenneet. Kukaan meistä ei voinut keksiä, mihin ne ilmassa joutuivat. Kotona isä arveli, että kallion yllä oli kovien ukkosten seurauksena jokin reikä olevaisuudessa, jonne kuula katosi. Sitten me leikimme tietysti rosvoa ja poliisia, jota olikin mukava leikkiä metsässä, koska se tarjosi yllin kyllin piiloja. Sinne rakensimme myös majoja, joille paikan tarjosivat ystävälliset puut paksujen oksiensa lomasta. Metsässä oli myös iso kivi, jota Tytti-täti kutsui Hiidenkiveksi. Sen päälle me kapusimme kiljahdellen turvaan ja alhaalle jäänyt Tytti esitti vihaista härkää.  Hän kertoi jääkaudesta ja siitä, miten lohkare oli metsään kulkeutunut. Jotkut meistä pohtivat, millaista olisi ollut luistella kilometrin korkuisen jäävuoren päällä. ”No, kokeillaan”, Tytti-täti huudahti. Menimme Hirvikallion korkeimpaan kohtaan ja hän sanoi: ”Pankaa silmät kiinni. Kuvitellaan, että olemme jäävuoren päällä. No niin, nyt luistellaan”. Hän teki luisteluliikkeitä paikoillaan ja käski meitäkin tekemään ja kysyi, mitä näkyi. ”Aurinko on isompi!”, sanoin. ”Hyvä”, Tytti nauroi, ”ja mitä muuta”? ”Puunrunkoja!”, ”Näkyy meri!”, ”Jäinen vesipyörre!”, ”Pääkalloja!”, ”Mammutti!”. Leikit keskeytti aina kallion laelta kuuluva ruokakellon kilkatus, silloin piti heti lähteä syömään. Sitä ennen oli pestävä kädet, muuten Tytti-täti suuttui.

Tuntui kuin Tytti-tädin kanssa ei sateisia päiviä olisi ollut ollenkaan. Sitten eräänä päivänä hän katosi. Hän oli lähtenyt varhain aamulla merimiehen matkaan hyvästejä jättämättä. Aurinko musteni meidän poikien silmissä. Ryömimme säkkeihin ja olimme siellä aivan hiljaa. Tytti-tädin tilalle tuli Helka-täti, römeä-ääninen, kulmikas nainen, jonka leuassa kasvoi partahaivenia. Helka-tädin tissit olivat suuret kuin vuoret. Hän ei keksinyt meille yhtä ainoaa leikkiä. Sen sijaan hän laulatti hengellisiä lauluja ja luki raamatun opettavaisia kertomuksia profeetta Eliaasta, joka lähetti karhut raatelemaan  häntä pilkanneet pojat kuoliaaksi.

Me annoimme lopulta Tytti-tädille anteeksi hänen lähtönsä ja olimme iloisiakin hänen puolestaan, kun hän pääsi kokemaan seikkailuja maailman merillä. Niin paljon me rakastimme Tytti-tätiä.