Olen ollut jo vuosia kuollut. Makaan haudassa useimpien muiden kuolleiden tapaan järkähtämättömän rauhallisena ja omahyväisenä, kädet itsetietoisesti ristissä rinnalla. Kuolema ei oikeastaan poikkea elossa olemisesta mitenkään, paitsi että aika on pysähtynyt eikä juuri mitään tapahdu, koska jokainen hetki kestää äärettömän kauan ja se vähä, mitä tapahtuu, tapahtuu imaginääriavaruudessa. Niin syntymässä, elämässä kuin kuolemassakin ihmisen oma sisäinen ajankulu noudattaa yhtälöä ∆t = α / (1-t / t0)k, missä ∆t tarkoittaa minkä tahansa kahden ajanhetken välistä erotusta, t0 kuolemavuotta ja t ikävuosia; α ja k ovat empiirisiä suureita. Yhtälöön sisältyy monia yllättäviä ja erikoisia ratkaisuja, joihin en tässä enempää puutu, mutta jos haluamme yksinkertaistaa ja ottaa tapausesimerkin, niin voimme olettaa, että henkilömme kuolee, sanokaamme 70-vuotiaana. Kuoleman lähestyessä ajan kuluminen hidastuu ja hetki kestää lopulta äärettömän kauan.
Me kuolleet emme keskenämme juuri puhele; kaikki ovat ärtyneitä vallitsevasta tilanteesta ja monet sitä paitsi hyvin ollakseen menneen elämän saavutuksistaan. Tunnen jotenkuten vain naapurihaudan Koistisen, joka kuoli hirttäytymällä. Hänen niskansa on yhä vinossa. Hän oli ammatiltaan muurari ja oli ennen kuolemaansa saanut tiedon, että sairasti syöpää. Jumalasta ei täällä tiedetä sen enempää kuin elävien maassakaan, mutta se on varmaa, että useimmat uskovaiset säilyvät uskovaisina kuoltuaankin. Ajan mittaan uskonkiihko kylläkin talttuu. Hankalimpia ovat vasta kuolleet uskovaiset; he parkuvat peloissaan virrensäkeitä kaiket päivät; tämä näyttää erityisen irvokkaalta silloin, kun heidän ruumiinsa ja pääkoppansa alkaa kuhista matoja. Tuhkauurnista virrenveisuu kohottelee pölypilviä, joka yskittää muita.
Elämästä muistan oikeastaan vain jotakin viimeisimmistä vuosistani, joista nyt aion kertoa. Toki muistan katkelmia aiemmastakin elämästäni ja tiedän esimerkiksi, että sain alkuni Helsingin siviilipyöräilijöiden yhdistyksen vuotuisella polkupyöräretkellä Forssaan, koska äitini on siitä minulle kertonut.
Asuin useita yksinäisiä ja surullisia vuosia lähellä Sörnäisten metroasemaa, eräässä toimistotalossa. Miksi ne olivat surullisia vuosia, sitä en oikeastaan tiedä, ehkäpä apeus ja alakulo vain kuuluvat luonteeseeni. Jouduttuani virkamiestyöstä sairaseläkkeelle masennuksen takia toimin pienen mainostoimiston vahtimestarina; jakelin postia, järjestin kahvitarjoiluja, tyhjensin tuhkakuppeja, kannoin kaikenlaisia tavaroita ja lähettelin kutsukortteja. Minulla ei ollut asuntoa, koska olin menettänyt kotini ja kaikki rahani suuressa Viipurinkadun räjähdyksessä, mutta olin sopinut mainostoimiston pomon kanssa, että sain nukkua työpaikalla, konttoristin huoneen lattialla. Palkkioksi tästä huolehdin ylimääräisenä työnä rakennuksen vartioinnista. Minulla oli vartiointia varten käytössä koira, koska kiersin ja tarkastin myös kiinteistöön kuuluvan piha-alueen. Koiran toi joka ilta joku vartiotoimiston heppu. Se oli vanha Riku-niminen collie, joka omistajan kuoltua oli jäänyt heitteille ja viety koiratarhaan. Se ei ollut vihainen kenellekään, mutta sillä oli tapana nousta pystyyn kahdelle jalalle, töykkäistä tassunsa ihmisen hartioille ja irvistää, kenet tahansa se kohtasikin. Omistaja oli aikoinaan turhaan yrittänyt kitkeä siitä tämän tavan, sillä eihän nyt tällainen tervehtiminen ollut sopivaa. Se pelästytti pahan kerran monet, jotka eivät Rikua tunteneet, vaikka se ei tarkoittanut mitään pahaa. Riku ontui oikeaa takajalkaansa ja minä vasenta, joten emme kai olleet erityisen pelottava näky rahjustaessamme pihamaalla, minulla koliseva ja vähän väliä sammuva otsalamppu päässä, mutta kukapa sinne nyt olisi pahoissa aikeissa tullut? Vartiokierroksen päätteeksi minulla oli tapana keittää nokkosteetä ja kuunnella taskuradiosta iltauutiset ja puolustusvoimien tiedotukset ja sitten valmistin yöpuun. Levitin konttorin lattialle ohuen patjan, tyynyn ja peiton, joita säilytin siivouskomerossa. Riku nukkui eteismatolla sisääntuloaulassa, josta se haettiin aamuvarhain ennen toimiston aukeamista. Riku ja minä pidimme molemmat matalaa profiilia, koska asumisemme ja toimemme olivat lainlaatijan ja verottajan kannalta varmaankin kyseenalaisia. Niinpä en illalla juuri polttanut valoja toimistossa, koska se olisi voinut kiinnittää huomiota. Pimeästä konttorista oli oikeastaan mukava katsella kaupungin valoja ja joskus annoin Rikunkin viipyä huoneessa myöhään. Se katseli ulos myös ja murahteli ohi kiitäville metrojunille. Puolustusvoimien tiedotuksista olin kiinnostunut ampumaharjoitusten takia ja monina iltoina ihastelin kirkkaita valonvälähdyksiä, joita näkyi kaukaisella merenselällä. Vasta pitkän ajan kuluttua kuului kumeaa jyrinää, joka erityisesti ihmetytti Rikua.           
Minun ei vapaa-aikanani välttämättä tarvinnut poiketa kauaksi toimistolta, enkä pitänyt matkustelusta. Päivisin söin työpaikan ruokalassa ja muut ruokatarpeet sain lähellä sijaitsevasta tukkukaupan varastosta. Rikun kanssa kierroksilla käydessäni olin tullut tutuksi varastossa töissä olevan Kaken kanssa, häneltä sain pientä korvausta vastaan ruokatarpeita ja piipputupakkaa. Kake oli lyhyt kalpea mies, jolta oli leikattu pois toinen keuhko syövän takia; hänellä oli se varastolla pakastimessa. Varastolla oli valtavia pakastealtaita, joihin nostettiin ruokatavaroita raiteita pitkin kulkevalla nosturilla. Joku oli joskus piloillaan ajanut varastoon kaupungilta varastamansa raitiovaunun; se oli sinne unohtunut eikä kukaan enää viitsinyt tehdä asiasta ilmoitusta, koska vaunu oli jo pari vuosikymmentä lojunut siellä. Orvon näköisenä se kökötti sivuraiteella valtavien, korkeuksiin saakka ulottuvien pakastealtaiden vieressä. Kävin kerran katsomassa hänen keuhkoaan; hän säilytti sitä varaston nurkan pikkupakastimessa. Se oli liikuttavan hento, kuin lepakonsiipi, ja hohti vihreää valoa pimeässä. Kake väitti sen johtuvan siitä, että hän oli saanut sädehoitoa ennen keuhkon poistamista. Kake se oli yllyttänyt minut maistamaan nokkosteetä; teen valmistustaidon hän oli oppinut mummoltaan. Nokkosia hän keräili kesäisin pientareilta ja milloin mistäkin ja pakasti niitä talvea varten. Hänellä oli tapana pitää kesäkuukaudet vapaata työstään ja käyttää aikansa kiertelyyn, pohdiskeluun ja ryyppäämiseen. Koko kesän ajan hän asui ulkona ja nukkui mihin sattui sammumaan. Muina vuodenaikoina hän ei ryypännyt. Toimistossa tupakointi oli kielletty ja niinpä kiipesin tupakannälän iskiessä talon katolle ja poltin piipulliseni siellä. Vein joskus Rikunkin katolle ja siitä se oli hyvin mielissään. Varoittelin sitä putoamasta, kun se nuuhkien kiersi ympäri, kurkisti katonreunan yli ja haukkui alhaalla katukuilussa käveleviä ihmisiä. Nämä kääntyilivät ja pyörittivät hämmästyneenä päätään, kun eivät ymmärtäneet, mistä ääni tuli.