Mainiota, ajattelin. Minun takiani he eivät tänne enää jäisi, niin naiset sanoivat. Vihdoinkin saisin olla yksin eläinten kanssa, jotka aioin kyllä päästää vielä samana päivänä häkistä, yhden toisensa perään. Minulla ei ollut niille elämäntaipaleelle mukaan muuta antaa kuin varovainen läpsäys selkään ja runonsäe, jonka aioin lukea jokaiselle niistä, kun ne pujahtaisivat kalterivankilastaan tunnelia myöten vapauteen. Sitten näkisin niiden livistävän selkä kyyryssä puron suuntaan, jonka pinnan laskeva aurinko hopeoisi ihmeellisesti. Naisjoukko lähti ja paiskasi oven mennessään kiinni. Pihalta kuului vielä joitakin ivallisia, vihaisia naurahduksia, autonovien paukkumista ja sitten - ihana hiljaisuus. Edes seinäkello ei tikuttanut, sitä piti vähän tutkia. Olin ollut nuorena kellomestarin apulaisena. Rakastuin salaa hänen vaimoonsa, kanttoriin, jolla oli runsaat muodot ja armelias, pehmeä katse. Varsinaisesti minua ei koskaan päästetty kelloja korjaamaan, sillä olin siihen aivan taitamaton ja liian kömpelö mestarin mielestä. Sain kyllä vierestä seurata, kun hän niitä korjasi ja voi pojat, kyllä hänelle kelloja tuotiinkin. Oli hääkelloja, keittokelloja, tarkkuuskelloja, rannekelloja, taskukelloja, käkikelloja ja vaikka mitä. Hänen korjaustapansa herätti aluksi tyrmistykseni, sillä tuima ilme kasvoillaan hän yleensä ensi töikseen löi korjattavan kellon hopeisella vasarallaan säpäleiksi.