Harkitsin hetken vakavasti eroavani retkenjohtajan tehtävästä, vaikka ymmärsinkin tämän teon järjettömyyden. Kukapa muu olisi siinä tilanteessa ollut kykenevä tehtävässä jatkamaan.  Minulla oli vastuullani iso joukko vanhuksia, joista osa ei kaivannut enää muualle kuin viimeiseen lepoon, osa taas olisi kipeästi tarvinnut sairaalahoitoa. Minun oli paras niellä kiukkuni ja tehdä nopeasti jatkosuunnitelma ja uusi reittivalinta. Mahdollisuutemme edetä tätä kautta olivat nyt joka tapauksessa menneet mönkään, sillä äsken riehunut rajuilma oli kaatanut satoja puita polun päälle eikä sellaisessa ryteikössä kukaan voinut kulkea. Tämä tilanne juuri oli johtanut siihen, että retkeläisten valtuuskunta oli köpöttänyt puheilleni ja vaatinut johtamistavan muutosta, koska tällaisia yllätyksiä pääsi sattumaan. Heidän mielestään vetäjän tulisi olla henkilö, jota rajuilmat eivät yllättäisi. Jätin eroajatukset sikseen ja aloin piirtää uutta reittivaihtoehtoa löytämälleni suurelle kaarnanpalaselle, jonka salama oli irrottanut puusta. Kynänä käytin hiiltynyttä puutikkua. Karttamme oli hävinnyt tulvassa jo aikapäiviä sitten, joten minun olisi löydettävä tältä harjulta korkea puu näköalapaikakseni, jotta voisi hahmottaa uusia kulkuvaihtoehtoja. Pulmana oli se, ettei montakaan puuta ollut enää pystyssä hirmuilman jäljiltä. Lähdin kuitenkin vaivalloisesti kapuamaan kallion laelle, vaikka minua varoiteltiin siitä, että rajuilma ei vielä kokonaan ollut tauonnut.