Olen antanut niille jäniksille jo anteeksi, jotka ylittivät valtuutensa, kun istahtivat minun kukkapenkkiini, popsivat harvinaiset istutukseni ja pitivät toisilleen juhlapuheita. Sitten ne kutsuivat vielä seuraansa sen ilkimyksen, lihavan pojan, joka aina kiusasi minua koulutiellä. Koulutie kulki kattoja pitkin ja monet kerrat syöpää sairastava talonmies oli mylvinyt meille: ”Tulkaa alas sieltä”, se oli kuin jumalan ääni. Me olimme vain nauraneet, kaikki takaa ajetut. Omenia alkoi putoilla viilenevässä tuulessa, ensimmäisen myrskyn jälkeen.  Minun on aika miettiä olemassaolon perusteet hyvin tarkasti ennen kuin puran tämän omenan, josta pommiryhmä minua varoitteli. Se kutsui minut paikalle ja osoitteli etäältä puuta. .Minäkö olen ainoa, joka näitä juttuja hoitaa? Maitokaupan rouva lähti mukaan, hiiviskeli villasukissaan ja kurkisteli ympäriinsä, oli katsonut liikaa tv-sarjoja. Kun saavuimme omenapuun luo, jossain kahahti lippu. Se roikkui märkänä tangossa ja tuuli tarttui siihen. Joku bisnesmies kulki kännykkäänsä paijaten ohi, kännykkä voihki laukeamaisillaan. Juuri silloin omena räjähti. Meille, jotka haudattiin, se oli ilon ja ylpeyden päivä. Vihdoin tämä kellojen tikitys loppuu ja aika himmenee. Mustaan aukkoon syöksyminen ei tähän verrattuna ole mitään. Kehtaatko sinä vielä tulla minulle puhumaan insinööritieteistäsi?