Muutamia vuosia sitten vierailin entisen kouluni kevätjuhlassa. En suinkaan otaksunut ketään oppilaita tuntevani, halusinpa vain aistia kirkasvaloisen tunnelman. Menin pääovesta sisään. Juhlasaliin oli kuljettava aulan poikki. Päästyäni puoleen väliin joku huusi minulle. Käännyin katsomaan. Vahtimestari lähestyi rivakoin askelin. Hän oli sama mies kuin minunkin aikoinani, nyt jo vanha ja uurteinen, aivan kuten minä. Hän näytti kuitenkin olevan hyvässä kunnossa. Käsivarret ristissä rinnalla hän jäi seisomaan eteeni, terävä katse mittaili minua. Suu oli hivenen raollaan, suuri tummanpuhuva kieli liukui hitaasti pitkin kellertävää hammasriviä. Selitin hänelle haluavani kurkistaa juhlasaliin. Hän pudisti päätään ja sanoi painokkaasti: ”Teidät kyllä tunnetaan” ja oli jo tarttumassa käsivarteeni, kun puhelin soi. Hän lähti kohti koppiaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävelin nopeasti aulasta juhlasaliin johtavaan käytävään. Käytävän seinällä näkyi vieläkin himmeästi kuvio, jonka muuan oppilas siihen kerran kaiversi. Se muistutti rituaalista kuolinnaamiota. Hän kuoli pian tapauksen jälkeen epäselvissä oloissa. Avasin varovasti juhlasalin oven ja hiivin sisään. Takaosassa oli muitakin seisomassa. Todistusten jako ei ollut vielä alkanut, oli menossa näytelmä. Näyttelijöillä oli valkoiset kaavut yllään, päänsä päällä heillä oli hieno sädekehä, joka oli jostakin valoa hyvin heijastavasta aineesta tehty. He puhuivat outoa kieltä, en ymmärtänyt siitä mitään. Kummallista oli, että yleisö näytti ymmärtävän, se remahti vähän väliä iloiseen nauruun. Esitys päättyi ja näyttelijät sipsuttivat siipineen ja sädekehineen näyttämöltä taputusten saattelemana. Tuli hiljaista. Äkkiä tuolirivien keskellä tapahtui jotakin. Yleisö kohahti, jotkut nousivat seisomaan.