Oli hauskaa nähdä häntä taas; hän oli peittänyt kasvonsa läpinäkyvään tummaan harsoon.  Edes hänen kasvojaan ei olisi tarvinnut nähdä, hänet olisi tunnistanut kyllä muutenkin kohollaan olevista olkapäistä, jotka silloin, kun ne paljaina olivat, heijastivat taivaan valoa kaikissa sateenkaaren väreissä. Tokaisin ensimmäiseksi, vähän hämmennyksissäni ja hengästyneenä pitkästä juoksumatkasta, oliko hän tavannut uuden naapurini. Tietenkään hän ei ollut voinut naapuria tavata, olihan hän vasta palannut tänne toiselta puolen maailmaa; niinpä hän vain naurahti ennen kuin jatkoin. Puhumista riittikin, tönötimme siinä seisaallamme iltaan saakka, jolloin ensimmäiset tähdet kohosivat taivaalle. Vielä aivan pimeällä, kun vain tähtien valo valaisi kasvomme, jatkoimme juttelua. Tällöin tosin meille kummallekin oli tuotu tuoli ja väliimme oli asetettu pöytä. Pöydällä oli kulho, jossa oli ravitsevaa maukasta kasvislientä, suurustimena leipäpaloja. Hän kertoi minulle seikkailuistaan maailman merillä; suurimman merihirviön hän oli tavannut ollessaan matkalle Sumatralle. Se oli kierinyt merenpinnalla kuin rantalelu. Sen selkäpoimuissa eteni sähkövarauksia. Sitten taivaalta iski salama, joka osui siihen. Se karjahti kumeasti.