Eräässä elämäni vaiheessa toimin myyjänä. Myin matkalavereita. Ennen kuin puhelinmyynti yleistyi, kiersin myymässä niitä ovelta ovelle, mikä oli vaivalloista, kuten arvata saattaa. Onneksi useimmissa kerrostaloissa oli hissi ja jos se oli tarpeeksi korkea, sain laverin mahtumaan siihen ja näin kuljetetuksi sen ylimpään kerrokseen. Sieltä sitten laskeuduin ovikelloja rimpautellen kerros kerrokselta alemmas. Joku saattaa kysyä, että eikö laveria olisi voinut jättää autoon ja esitellä siitä otettuja kuvia. No, ensinnäkään käytössäni ei ollut autoa, vaan kuljetin laveria milloin raitiovaunussa, milloin bussissa matkallani myyntikohteisiin. Toiseksi, luuletteko, että kukaan olisi kiinnostunut, jos olisin ovilla kertonut, että ”minulla olisi tuolla alhaalla, laveri, kiinnostaako?”. Epäluuloa ja suoranaista pelkoakin se olisi voinut herättää.

Laverin raahaaminen oli joka tapauksessa kovin työlästä ja joskus vaarallistakin, kun portaita laskeutuessani ote siitä lipesi ja se poukkoili alas kolisten ja mätkähti sitten paukkeella alemmalle tasanteelle. Moni ovi avautui, mutta ei suinkaan mielenkiinnosta laveria kohtaan vaan syvästä närkästyksestä häiriön aiheuttajaan. Jos talossa ei ollut hissiä, puuha oli tietenkin kovaa kuntoa kysyvää. Kun ovi aukesi, aloitin yleensä: ”Tarvitsetteko matkalaveria, tässä olisi hyvä sellainen?”. Harva tarvitsi, mutta oli niitäkin, jotka tulivat käytävään, koputtelivat laveria ja mitä ilmeisimmin keskustelutoverin puutteessa alkoivat kertoa elämästään ja siitä, minkälaisissa erilaisissa sängyissä he olivat elämänsä aikana maanneet. Kuuntelin aina kärsivällisesti, vaikka kauppoja ei juuri syntynyt.   

Lopulta firmassa päätettiin siirtyä puhelinmyyntiin, sillä sen laskettiin saavuttavan verrattomasti suuremman kohdeyleisön, mikä olikin totta. Myyntitaitoihini oli kuitenkin alettu suhtautua epäluuloisesti ja jouduin hakemaan paikkaa muiden hakijoiden kanssa, mikä tietenkin tuntui minusta kiusalliselta ja alentavalta. Jokainen hakija joutui esittämään johtajalle myyntipuheensa. Minä olin suunnitellut soiton alkuun värssyn: ”Ostapa kuule laveri, se on matkalla hyvä kaveri, siinä nukut ja vaikka lemmit, älä enää emmi”. Sen jälkeen aloittaisin heti laverin mittojen, materiaalin ja muiden teknisten tietojen esittelyn. Loppuun olin ajatellut lainata kiinalaisen runoilijan mietteitä ikuisen vaeltajan elämänviisaudesta. Johtaja silmäili punoittaen käsikirjoitustani, yskäisi ja repi sen turpeilla sormillaan pieneksi silpuksi. Sitten seurasi viisi minuuttia suoraa huutoa, jonka aikana hän sätti minua ja kelvottomuuttani myyjänä, kiroili ja paiskasi lopulta kukkavaasin säpäleiksi lattialle. Harmistuin, koska olin osallistunut sen ostoon.  Lopulta hän kuitenkin otti minut koeajalle tiimiin. Jouduin hoitamaan puhelut omaan piikkiini mitättömällä peruspalkalla ja ruoalla, joka oli aina samaa hevosmakkaraa maitomukillisen ja johtajan vaimon leipoman hirveän makuisen leivän kera. Pidin suunnittelemani myyntipuheen kutakuinkin sellaisenaan. Kauppa ei juurikaan käynyt. Useimmat eivät kuitenkaan heti sulkeneet puhelinta, he ällistyivät aloitustani ja olivat aluksi aivan hiljaa. Sitten he useimmiten naurahtivat ja sulkivat luurin. Alustavia tilauksia tosin sain ja jokainen niistä tietysti oli kullan arvoinen jatkoa ajatellen. Kuukaudessa sain peräti kolme vahvistettua tilausta, mikä oli huomattava saavutus, koska ovelta ovelle -myynti oli tuottanut vain yhden tilauksen kokonaisen vuoden aikana.

Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa puhelinmyyntityötäni tapana luonnostella lehtiöön piirros asiakkaasta saamani vaikutelman perusteella. Myöhemmin nämä kasvokuvat jalostuivat eläinhahmoiksi. Nyrpeästä, kiireisestä vastaajasta piirsin mäyrän, luurin paiskojasta kalanpyrstön, pölpöttäjästä papukaijan ja tylystä äksyilijästä sarvikuonon. Näistä piirroksista tuli niin tärkeitä minulle, että unohdin usein ottaa ylös asiakkaan yhteystiedot. Niinpä menetin useimmat lupaavista kontakteista.

Kuukauden kuluttua pomo kävi läpi muistiinpanojani ja silmäili synkkänä eläinkokoelmaani. Vahvistetuista tilauksista olin menettänyt kaksi, pahkasian ja hiiren. Oravan nimi- ja osoitetiedot minulla sentään oli. Muut myyjät olivat onnistuneet mitä ilmeisimmin minua paremmin, sillä en saanut paikkaa. Mutta olinpa oppinut piirtämään.