”Käskeä voi vain yhden kerran”, hän sanoi omena kädessään ja puristi sitä sitten niin, että se purskahti halki. Minä ymmärsin Eerikkiä, yksinäistä alkoholisoitunutta, vapisevaa miestä, joka oli jäänyt jumiin tällaiseen paikkaan, kohta eläkeiässä ja ympärillä pelkkiä itsetietoisia kakaroita, jotka tuntevat suurimman hekumansa puhuessaan itsestään. Eerikkiä oli jo tyrkitty ympyrässä kuin jahtirituaalissa ja naiset olivat paiskoneet kikattaen hänen päälleen pikkuhousujaan ja rintaliivejään.  ”Persettäkö Eerikki halajaa?”, ne kysyvät, nuo tohtorikoulutettavat. Minä en jaksa sellaista, olen ehdottanut Eerikille, että hankkisimme pari moottorisahaa ja panisimme koko paikan halki poikki. Puista voi tuikata hurjan roihun ja kun poliisi tulee paikalle, aina voi sanoa: Kaiki mänt, oisko pulunnussijoille pulloa? ja sitten kuulustelussa kiistää kaikki, hokea vain ”Kaikki maailman pikkulinnut yhtykää”. Pyrähtäkääpä kotipihalleni siihen tuttuun marjakuuseen, joka antaa viimeisiin elonpäiviin lohtuisan suojan auringon räikyyksiltä ja pyyhkielee oksillaan turmeluksen pois paljon kauniimmin kuin kristus ikään ja vieläpä hymniä humisten. Puut ovat mutkikkaampia olentoja kuin ihminen ja ne säälivät ihmisen typeryyttä ja tulevat surullisiksi siitä, että niiden rungot kaadetaan, nuo ylväät rungot,  ja niiden sisuksista tehdään kefiiriä kaiken maailman ilkimyksille, jotka ajelevat bensankäryssä typerillä autoillaan sohjoisia Jerusalemin teitä ja vaanivat päälle ajettavia. Tämä on sovittu poliisin kanssa, kesällä ne menevät sitten kalaan ja marjaan ja juovat kamraattien maljoja. Jonninjoutavista pit’ päästä eroon ja siitä voipi jopa saada kutsun linnaan ja presidentiltä hymyn. Sen poika on lapsikenraali jo, marssii terhakkaasti kyrpä pystyssä, kuuntelee ja muistaa kaiken kuulemansa.