Aloin tehdä ostoksia viimeisillä lanteilla, joita rikkinäisessä taskussani vielä oli. Niitä oli putoillut katua kävellessäni maahan, ohikulkijat olivat siitä huomautelleet ja katupojat olivat kulkeneet naureskellen perässäni ja osoitelleet minua, mutten ollut siitä piitannut. Pari kyyneltä vain vieri poskelle. Laiva oli lähtenyt ja kaikki ponnistukseni olivat valuneet hukkaan. En saanut rahojani varustamolta takaisin, koska en pystynyt esittämään mitään uskottavaa syytä, miksi olin jäänyt pois laivasta. Vaeltaisin tästedes pennittömänä; työpaikkaa ei minulla ollut tässä oudossa kaupungissa. Palaaminen vanhaan ei enää ollut suotavaa; kansliapäällikkö olisi vain karkottanut minut uudelleen. Ostin köysikiepin, tulitikkuja ja kattilan ja suuntasin läheisille kukkuloille. Niille ei yleensä ollut menemistä, näin minulle oli kerrottu, sillä siellä piti majapaikkaansa useampikin rosvojoukko, mutta mitäpä menetettävää minulla oli. Korkeintaan ne voisivat viedä minulta köyden, jolla en siis enää voisi hirttäytyä, muttei silläkään ollut merkitystä. Ainahan saattoi hypätä alas jyrkänteeltä ja halkaista päänsä kuin raa´an omenan johonkin kivikkoon. Aloitin vaivalloisen kipuamisen ylös. Sitä ennen minun oli kuumuudessa ponnisteltava tiheässä piikkipensaikossa, jossa hyönteiset surisivat ja vain odottivat onneaan päästäkseen minua puremaan.