Pappi näki polun viettävän aina vain alemmas. Sen päässä odotti ammottava rotko. Rinteellä kasvoi kalvakoita putkilovartisia kukkia, jotka humisivat hiljaa tuulessa. "Mitä nuo ovat?", pappi kuiskasi seuralaiselleen. "Ei minun aikanani tuollaisia ollut", toveri kuiskasi takaisin vapisevalla äänellä - "missä me oikein olemme?". Toverukset kompuroivat rotkon reunalle. Sieltä huokui kammottava mädän löyhkä. Jyrkät kallioseinät kiilsivät himmeydessä ja hehkuivat vihertävää valoa. Molemmat seisoivat huojahdellen reunalla ja pastori oli horjahtaa syvyyteen, mutta toveri kiskaisi häntä viime hetkellä hihasta. He kääntyivät nopeasti takaisin, mutta rinteen pikkukivet vyöryivät alas eikä kiipeäminen onnistunut. Oli odotettava ihmettä, jotakin sellaista pelastajaa, jonka pappi kerran kohtasi ilmestyksenä nuoruudessaan, suuren viikunapuun alla.