Matkoilla minulla on tapana kirjoittaa päiväkirjaa, jonka tiedän aikanaan päätyvän luettavaksi kaikkiin ministeriöihin, mikä onkin aivan oikein ja kohtuullista. Ymmärtämättömyydessäni en vain tullut ajatelleeksi, että Te, arvoisa Ministeri, ette muilta kiireiltänne ole vielä ehtinyt matka-asiakirjaani perehtyä. Kiireittenne valtavasta määrästä ja tehtävienne vastuullisuudesta kertoo sekin seikka, että matkasta on kulunut jo viisi vuosikymmentä. Olin silloin nuori poika, vaikkakin jo toista kertaa tämän todellisuuden kanssa tekemisissä. Matkalla oli mukana eräs nainen, joka myöhemmin muuttui mustaakin mustemmaksi piilipuuksi. Hän seisoo nykyään levollisen värähtämättömänä kaupunginpuistossa ja tarjoaa varjoa ja suojaa sään oikuista kärsiville. Meillä oli edessä junamatka ja olimme tulleet pienelle paikallisasemalle jo aamuyöllä, sillä junan tarkkaa aikataulua ei tiennyt kukaan. Taivaanranta loimotti punaisena ja sinne oli kertynyt vyyhdeksi varhaisia pilviä, jotka hehkuivat värikkäinä kuin Jupiterin suuret vyöt. Viimein radanvarren puut alkoivat huojua kuin myrskytuulen riepomina. Kohina voimistui ja ratakiskot helisivät kuin taivaiset kellot. Sysimustan veturin vetämä juna vyöryi asemalle, joka ei ollut oikeastaan kuin seisake. Tässä oli kauan sitten ollut suuri asema, mutta se oli lakkautettu. Vanhasta asemasta oli jäljellä vain palomuuri ja lahonnut puinen ilmoitustaulu, jotka nyt seisoivat orvon näköisinä rehevässä metsässä. Matkatoverini sanoi muistavansa, että vanhoissa juna-aikatauluissa oli kummallisia junien saapumisaikoja. Niiden mukaan sama juna saapui joskus asemalle monta kertaa peräkkäin lyhyin väliajoin. Hän ei keksinyt siihen muuta selitystä kuin sen ilmeisimmän: rajuilman tai muun luonnonvoiman oli täytynyt taivuttaa kiskot umpisolmuun. Tällaisia vääntyneitä kiskoja näkee joskus museoissa.