Niin paljon oli aikaa kulunut ja virta oli vienyt pois hänen hiuksensa, hänen vaatteensa, hänen muistonsa. Minä seisoin vuon rannalla ja katsoin taivaanrantaa. Se oli aivan musta, koko seuraavan viikon myrskyäisi, tähän aikaan se tavallisesti alkoi. Minun oli tehtävä matka takaniitylle, siellä olivat hevoset olleet koko pitkän kesän, hädin tuskin ehtisin koota ne yhteen ja viedä suojaan myrskyltä. Minun olisi pitänyt mennä sinne jo aiemmin, mutta tämä mieleni hämärä on estänyt minua liikkumasta mihinkään kotirannasta, jossa päivät olen istunut ja tuijotellut tummaa virtaa. Oli oikeastaan hyvä, että nyt joutuisin lähtemään liikkeelle saadakseni hevoset turvaan. Ponnistauduin kaikin voimin ylös suuren kannon päältä ja aloin koota varusteita takaniityn retkeä varten. Köyttä siellä tarvittiin, haalarit tietysti, vasara ja suuret pihdit. Evästä oli otettava tietysti myös. Iso leilillinen yrttilientä, leipää ja aimo kimpale juustoa, jota olin saanut naapurilta kiitokseksi hänen pojalleen antamastani syntymäpäivälahjasta. Se oli ollut ratsastus vuoristokylään.