Nuorena minulla ei ollut lainkaan ystäviä ja se huoletti minua, koska olin kuullut monen vakuuttelevan, kuinka tärkeitä ystävät ovat. Yksinäisyys ei sinänsä minua haitannut, päinvastoin, mutta se, että sitä pidettiin epänormaalina, tuntui joskus kiusalliselta. Isäni esimerkiksi usein torui minua siitä, ettei minulla ollut tyttöystävää. Hän oli lukenut lehdestä, että minun ikäiselläni nuorella miehellä piti tilastojen mukaan olla tyttöystävä. Niinpä uskottelin vanhemmilleni iltaisin ulos lähtiessäni, että menen hakemaan itselleni seuraa. He jäivät istumaan tyytyväisinä parvekkeelle, josta aukeni näkymä Auringon punaiseen kitaan, ja siemailivat pullokaupalla valmistamaansa kitkeränmakuista viiniä.   Todellisuudessa en kuitenkaan lähtenyt etsimään ystäviä, vaan muuten vain kävelemään kaupungin keskustaan, jossa oli aina erilaisia tapahtumia meneillään. Kerran siellä oli sirkus, jonka vetonaula oli näkymätön mies. Ostin saman tien lipun näytökseen. Näyttämöllä oli kumollaan tynnyri, joka oli avoin molemmista päistään. Sen läpi ryömi joukko alastomia vapaaehtoisia, nippusiteellä toisiinsa kiinnitettyinä.