Minä en ehtinyt pakkaamisessa vielä puoliväliinkään, kun hän tuli. Hän pyyhki pisarat vaatteistaan ja alkoi kaivella taskujaan. Sieltä nousi esiin kummallisia myttyjä, joihin hän oli kätkenyt jotakin. Riensin pöydän luo, johon hän laski aarteitaan. Otin hänen huomaamattaan yhden mytyistä käteeni ja rupesin aukaisemaan sitä. Siinä oli monta tiukkaa solmua ja yrittäessäni niitä aukaista huomasin, että kangas vastusteli aikeitani ja jo kertaalleen aukaistut solmut pyrkivät uudestaan menemään kiinni. Minua tämä pelotti. Kangas oli kuin jokin elävä olento, pieni vartija, joka suojeli sisällään piilevää salaisuutta. Äkkiä hän huomasi puuhailuni ja käski tiukalla äänellä minua palauttamaan mytyn pöydälle. Sen tehtyäni menin hämmentyneenä seisomaan eteisen tuulikaappiin ja katselin ikkunasta ulos. Ikkunalasi oli vanhaa lyijylasia; se oli valunut ja vääristi pahoin maisemaa. Jossakin harjun vaiheilla lensi lintu. Lasin läpi katsoessa näytti siltä, kuin se olisi ehtimiseen törmäillyt puihin, joita harjun päällä kasvoi harvakseltaan. Ikkunasta pisaroita ei nähnyt, mutta ropina peltikattoa vasten kavalsi sateen. Ei se oikeastaan ollut ropinaa vaan melkeinpä yhtämittaista jyminää; pisaroiden täytyi olla todella suuria, lapsen pään kokoisia. Syynä tähän saattoi olla jossakin korkeuksissa kelluva suuri riutta, jonka alkuperää kukaan ei tiennyt.