Eräällä partiointiretkellä, joka jäi viimeiseksemme, leijuimme kuin merkkivaijereihin takertuneet lokit kallion yllä, joka hohkasi puhaltimen tavoin lämmintä ilmaa. Horisontti oli mustanaan lintuja ja mereltä puhaltava tuuli toi niiden kaklotuksen korviimme. Olisin voinut lyödä vetoa, etteivät ne itsekään ymmärtäneet kaikkea, mitä puhuivat. Toverini oli huolestunut, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt lintuja. Yritin pysyä vakavana sen kuullessani, vaikka tiesinkin, että suuri osa nykyisistä virkamiehistä harvoin poistui autostaan ja että he näkivät eläimiä korkeintaan lojumassa maassa tai konepellillä kolaritörmäyksen jälkeen. Lintujen musta matto lähestyi rannikkoa; ne olivat muuttomatkalla niille alueille, joissa ei enää säteillyt. Niillä oli ihmeellinen kyky aistia sellaiset paikat. Toverini oli aivan kalpea, linnut vyöryivät ylitsemme ja minä pidin rauhoittavasti häntä kädestä, vaikka se oli vain palanut tynkä ja tuntui hiiltyneeltä kylmältä kalikalta. Ilma pimeni ja pauhu ja siipien huiske oli verraton. Kuin olisi ollut konsertissa tai teatterissa; siipien läiske kuulosti kätten taputukselta. Ylilentoa kesti kai pari tuntia ja toverini rauhoittui kädestä pitämisestä niin paljon, että nukahti. Kun hän heräsi, hän kysyi silmät tuttua vihreää valoa loistaen, mitä oli tapahtunut. En hennonut kertoa hänelle linnuista mitään, sanoin vain hänen uinahtaneen, meidän siinä leijuessamme lämpimän meren yllä, tyynynmuotoiset jättipilvet seuranamme.