Kukkien haaveet niityllä. Ne leijailevat ylemmäs ja ylemmäs, kunnes kohtaavat taivaan ja tiivistyvät valkeiksi pilviksi. Maahansyöksystä on kulunut jo vuosia. Kun hän huomasi, ettei ollut vahingoittunut, hän halusi lähteä liikkeelle heti, koska ei voinut tietää, oliko tapauksella silminnäkijöitä. Hän vaelsi korpien halki, puissa tuuli jylisi jyhkeitä virsiään. Talvi oli tulossa ja se olisi ankara. Hänen oli löydettävä jostakin lämmin pesä ja suuren kiven alta hän sitten sen löysi. Siellä asui joku toinenkin. Milloinkaan hän ei saanut selville, mikä olento se oli, kuului vain raskas hengitys. Ravintoa oli niukasti. Hän järsi pesäkolon sulasta maasta kaiken sammaleen ja heinän. Silti piti välillä lähteä ulos. Tähtien valosta yhteyttämällä hän sai itseensä energiaa. Koko talven aikana Aurinko ei näyttäytynyt kertaakaan. Kevään tullen hän lähti pesästä hyvissä ajoin, ennen kuin kolokaveri ehti herätä. Nyt ravintoa oli yllin kyllin, hän ahmi tuoreita silmuja ja lehtiä. Valoa oli runsaasti saatavilla, mutta hän ei tarvinnut sitä enää, joten hän saattoi pitää nahkaiset siipikennonsa rullalla selässä. Se helpotti oloa kovasti, sillä niiden ollessa levitettynä ne kehittivät runsaasti lämpöä ja ilmapyörteitä, jotka vaikeuttivat kulkemista.  Kylläisenä alkoivat kotiasiat palautua mieleen, sille ei voinut mitään, vaikka hän kuinka yritti paaduttaa itsensä. Paluuta ei kuitenkaan ollut.