Kuulun niihin ihmisiin, joille konferenssielämä on vierasta. Tunkkaiset hotellit, juhlavanjäykkien vaatteiden päälle pukeminen ja päältä riisuminen, jännittynyt kävely liian pitkiksi venytetyillä käytävillä, luentosalin hälinä ja ihmisten raivokas teeskentely saavat minut huonovointiseksi. Kun sali pimenee ja luennoitsija astuu näyttämölle, huokaisen helpotuksesta. Edes hetken saa olla rauhassa, katsella silmät puoliummessa, hymyssä suin, kuinka suuri vaakalintu liitelee arvokkaasti salin lakikorkeudessa, kirkaisee ja läpsäyttää pari kertaa siipiään niin että ilma humahtaa. Ilmavirta panee pölyhiukkaset liikkeelle; syntyy sähkövarauksia, jotka purkautuvat pieninä salamoina. Niiden välähdykset heijastuvat aavemaisena tuikkeena puhujan kasvoilta. Luentotauon aikana kilistellään kahvikuppeja, murennetaan keksejä ja kaivetaan taskusta käyntikortteja, joissa on hienoja osoitteita ja titteleitä. Päivän viimeisen puhujan aikana lepakot heräävät ja aloittavat ihmiskorvin kuulumattoman rukoushetkensä. Ne leijuvat ja pyörähtelevät ilmassa kuin dervissit. Illallinen on järjestetty maaseutukartanoon, jonne on bussikuljetus. Ihmiset kokoontuvat juhlatamineissa pihalle; ne, joilla on kävelykeppi tai ryhmysauva, hakkaavat puunrunkoja kokeillakseen niiden lujuutta. Näiden ihmisten mielestä kaiken pitää olla ehdottoman lujaa. Kartanon ovet aukaistaan ja sisään ryntäys alkaa. Henkilökuntaan ei juuri etikettisuositusta enempää huomiota kiinnitetä, sillä on kiire päästä esittäytymään silmäätekeville. Napsahdukset ja massahtelu kaikuvat tervetuliaissalissa, kun suuta voidellaan liukkaaksi omakehuin. Kuljen äänettömästi huoneesta toiseen ja jään katselemaan herrasväen makuukamarin ikkunasta kaukaiselle tasangolle, jonne ajan kerrotaan kadonneen.