Kävin vuosia sitten tarkastusmatkalla hissitehtaassa. Se oli rakennettu kaupungin ulkopuolelle keskelle peltoa. Ulkoseinään oli asennettu kaksi suurta, ylös alas kulkevaa hissiä. Pimeän aikaan näky oli juhlallinen, sillä hissit oli valaistu. Tehdashalli oli kiskotettu kauttaaltaan ja hissien prototyyppejä testattiin sekä pysty- että vaakasuorassa liikkeessä. Hallissa kävellessä oli noudatettava turvamääräyksiä, sillä hissit suhahtelivat kovalla vauhdilla ohi. Tehtaanjohtaja oli saanut tällin törmättyään hissiin; hänen päänsä oli jäänyt kenoon eikä hän voinut katsoa suoraan eteensä ollenkaan. Onnettomuus oli vaikuttanut hänen mielialoihinsakin. Ennen niin pidetystä, huumorintajuisesta miehestä oli sukeutunut ärtyisä karjuja, jota pelättiin. Sain tilapäisen työhuoneen erillisestä tilasta, joka oli hissien törmäyskoehuonetta vastapäätä. Tässä tilassa koehissin annettiin joko vapaasti pudota maahan tai se ohjattiin suurella nopeudella törmäämään kattoon. Jatkuva jymähtely ja tärinä häiritsivät tietenkin kirjoitustyötäni, mutta asialle ei voinut tehdä mitään. Olin käynyt kenokaulaisen johtajan luona puhumassa häiriöstä, mutta hän tuskin edes kuunteli minua. Heti lopetettuani hän nousi ylös ja rahjusti pöytänsä takaa suuren maailmankartan eteen. Hän pyöräytti kädellään sen yli laajan kaaren ja kysyi: ”Tiedättekö Te, mitä tämä esittää?”. Vastasin, että siinä oli maailma. ”Väärin”, hän sanoi. ”Siinä on hissien koerata”. Sitten hän alkoi kertoa suunnitelmastaan, jonka mielipuolisuus nostatti hiukseni pystyyn. Jo pitkälle edenneen hankkeen tarkoitus oli singota suurhissi avaruuteen ja antaa sen sitten törmätä Maahan.