Hänen siniset vaatteensa hätkähdyttivät; joku harvahampainen eukko alkoi pelästyksissään laulaa virttä. Minä muistin elävästi tapauksen luostarissa, jossa näin oudon pyhäinkuvan. Olin varma siitä, että kuvan pyhimys iski minulle silmää. Hätkähdin ja mietin, näinkö unta. Vilkaisin ympärilleni; kirkko oli hiljainen, etupenkissä oli muutama istuja, jotka mumisivat itsekseen rukouksia ja tuijottivat alttaritaulua. Se oli kieltämättä vaikuttava, mutten oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä sillä oli uskon kanssa. Siinä oli pari muijaa pesemässä pyykkiä talvisella laiturilla, taivaanrannassa näkyi korkeita rakennuksia ja savupiippuja. Pyykkärien ilmeet eivät olleet hartaita, päinvastoin, yksi heistä nauroi niin, että rikkinäiset hampaat näkyivät. Tämä alttaritaulu oli kuitenkin saanut paljon kiitosta korkeilta piispoilta. Muistin isäni kertoneen näistä piispoista tarinoita. Hän oli hattutehtaan lähetti ja hattutehdas toimitti piispoille päähineet, joita isäni piispoille esitteli. Piispat oppivat pian tuntemaan isäni, päästivätpä he hänet kirkolliskokouksiinkin, joissa hän sai olla mukana, juoda limsaa ja kuunnella ja katsella. Kirkolliskokoukset eivät ainakaan tuohon aikaan olleet isäni mukaan mitään erityisen hartaita tilaisuuksia, niissä naurettiin paljon ja piispat näyttivät toisilleen matkakuvia reissuiltaan ympäri maailmaa. Joskus he nauroivat niin, että läheisen ratsastuskoulun hevoset pillastuivat ja rupesivat potkimaan pilttuissaan.