Marttyyrien basilika on pieni, viehättävä, 1500-luvulla rakennettu kirkko vanhassa kaupungissa. Alttarin edessä on ossuaario, johon pääsee lattialuukusta kurkistamaan. Valosäde osuu erään pyhimyksen luihin, jotka alkavat hehkua sateenkaaren väreissä. Kiipeän kapeita kierreportaita pitkin kellotorniin. Portaiden kapeus ihmetyttää, mutta käy ilmi, että käytävää on myöhemmin itse asiassa levennetty. Se on ollut aikoinaan vieläkin kapeampi. Kellotorniin mahtuivat kiipeämään vain kädettömät kirkon palvelijat, jotka toimivat kellomestareina. He soittivat kelloja kiskomalla naruja hampaillaan. Tornista on huimaava näkymä yli kaupungin. Puolen päivän aikaan kaikkien kirkkojen kellot moikaavat kuin noiduttuina. Kaukana horisontissa kimaltelee meri. Muissa suunnissa kaupunki on rauhallisten kukkuloiden ympäröimä.

Basilikasta poistuttuani vierailen uudelleen katedraalissa, jonka alttarille viimeinkin pääsee, sillä nyt ei ole menossa messua. Sen aikana alttari ja rukouskappeli ovat köysin eristetyt, eikä niihin päästetä matkailijoita. Niitä vartioi tympääntyneen näköinen suntio. Alttarin alla on Santa Eulalian hautaholvi. Hän joutui uskonsa vuoksi vainotuksi ja kuoli julman kidutuksen uhrina. Hänet on kuvattu useisiin keskiaikaisiin tauluihin ja reliefeihin. Hautaholvissa on lyhtyjä, joihin syttyy valo, kunhan laittaa keräyslippaaseen lantin. Kivistä arkkua ympäröi yksitoista verhottua kabinettia. Toisinaan, yön pimeimpinä tunteina, verhot vain heilahtavat, kun kabinetteihin haudatut pyhimykset kapuvat arkun edessä olevan pöydän ääreen pelaamaan noppaa luisilla nappuloilla. Joskus Eulaliakin nousee arkustaan, mikä ilahduttaa pyhiä kovin. Arkku on muuten hyvin askeettinen, mutta sen kannella tanssahtelee siivekkäitä vartioenkeleitä. Niillä on kolme ohutta, marmorista siipiparia, joiden lävitse valo kuultaa kauniisti.