Hän jäi verhon taakse seisomaan, mutten kuullut mitään murheen ääniä, kuten nyyhkettä tai puuskutusta, joka syntyy, kun luoteeseen päin koholla olevat poskipäät venyvät ohuiksi pilleiksi ja soittavat fanfaarin, jollaista ei sitten jumalan paratiisipäivien ole kuultu. Oli satanut, ilma oli himmeä vieläkin. Metsän rajassa aurinko jo valaisi puiden latvoja, ne näyttivät kotkilta, seisoivat ylväinä paikallaan ja katselivat meitä kuolevaisia, säälin sekaisin ilmein. Minulle ei ollut puhuttu matkalle lähdöstä mitään, olin koko viikon koettanut saada yhteyden päällikköön, mutta hän ei ollut tavattavissa. Sanottiin, että tällaisina aikoina hän tavallisesti muuntautui hyvin pieneksi ja piiloutui. Sieltä, atomipoimujen kätköstä, täynnä salattua tietoa, hän meitä katseli ja varmaankin hymyili, nähdessään närkästyneet ilmeemme, kun koetimme tärkeinä häneltä päätöstä asioihimme saada. Minä en ollut hänestä koskaan erityisesti pitänyt ja kaipa hän sen vaistosi; oli hetkiä, jolloin puhumattomuutemme kiinnitti muiden huomion. En tosin uskonut, että päällikkö vapaaehtoisesti ikinä olisi nykyiseen tehtäväänsä pyrkinyt, pikemminkin hänet oli siihen täytynyt pakottaa; asema oli sellainen, että siitä joutui maksamaan kovan hinnan. Mistään vakituisesta kotiosoitteesta esimerkiksi ei voinut olla puhettakaan.