Sumu oli paljon sakeampi kuin kaukaa katsoen olisi voinut uskoa. Ilma oli lämmin ja kostea; oli luultavaa, että Aurinko korkeammalle kivutessaan karkottaisi usvan. Etäältä kuului veden pauhua, siellä oli putous, jota kohden olimme matkanneet kuukausia. Tätä oli ennustettu; innokkaimmat maantieteilijät olivat jo kauan sitten piirtäneet karttoihinsa juuri näille main valtaisan putouksen. Siihen päättyisi maailma; sen toisella puolen ei olisi enää mitään. Usva lauloi äänekkäästi; linnut olivat heränneet eivätkä piitanneet tuon taivaallista huonosta näkyvyydestä. Päätimme pitää tauon. Vaikka oli varhainen, olimme olleet liikkeellä jo pitkään. Tuntui aavemaiselta leiriytyä sumun keskelle. Meillä oli repussa sytykkeitä ja polttopuita, niin että saimme nuotion aikaiseksi. Nyt pitäisi vain saada jostakin vettä kahvinkeittoa varten. Sain tehtäväkseni lähteä sitä hakemaan. Helpointa oli tietenkin suunnistaa pauhua kohti, mutta mistä saatoin tietää, etten joutunut liian lähelle maailmanlopun jyrkänteen reunaa? Etenin varovaisesti ja päästin suustani pieniä teräviä vihellyksiä kuunnellakseni kaikua. Kaiku ei vastannut mitään. Pian kuitenkin huomasin, että jalkani olivat kastuneet läpimäriksi; olin sattumalta osunut puroon, joka virtasi niityn poikki. Upotin leilini veteen ja täytin sen. Huomasin, että niityn pitkää ruohoa oli järsitty; täällä oli eläimiä laiduntamassa.