”Kissa ei pääse varjostaan, siksi se kehrää”, isä sanoi aina riidan päätteeksi. Minä oli nukahtanut auton takapenkille ja nähnyt unta salaattikulhosta, joka oli täynnä naisten kiharaisia päitä. Nukenpään kokoisia ne olivat, mutta paljon kovaäänisempiä. Kun niitä kukaan ei kuunnellut eikä puheesta saanut selvääkään, ne lopulta nousivat kulhosta, joka oli niin suuri, että siihen olisi mahtunut henkilöauto, hyppäsivät lattialle ja alkoivat pomppia kuin kumipallot. Minä oli kai ainoa, joka ne näki, kaikki muut olivat keskittyneet ahmimaan ruokaa. Sitä tuotiin koko ajan lisää. Olimme laivassa. Moottori ärjähteli alinomaa ja päästi piipustaan mustaa savua, joka jäi leijumaan taivaalle kuin ryöppy outoja kirjoitusmerkkejä. Päät vierivät laivan kannelle ja minä seurasin niitä. Ne hyppivät kohti kansituoleja, jotka ruokailun takia olivat tyhjiä ja jäivät niihin aurinkoa ottamaan. Oli kaiken kaikkiaan kuudes sadas aurinkoinen päivä. Sadepilviä ei kukaan enää muistanutkaan. Luonto oli kuivaa kuin kuivunut saunavihta ja kun tuuli, puiden kakkeroinen kahina kuului merelle saakka vaikka maata pystyi hädin tuskin horisontissa erottamaan. Minä katsoin savumerkkejä taivaalla, ne eivät hajonneet vaan pysyivät koossa, mutta merkkien paikka vaihteli. Niitä tuli piipusta aina kerralla kolmekymmentä. Minä kyllä luulen, että ne olivat minulle annettuja merkkejä todellisuuden tarkoituksesta ja painoin huolellisesti mieleeni niiden muodon, jotta voisin niitä sitten kotona valveilla ollessani tarkastella. Heräsin ja kohottauduin kurkkimaan penkkien välistä. Isä ajoi hiljaisena, oli tullut sumua, näkyi vain helmenvalkea tie, reunoilla ei mitään. Äiti oli nukahtanut ja huojui pienessä sykkyrässä kuin rypistetty paperikassi, puolittain penkiltä pudonneena.