En minä olisi halunnut häntä niskasta maahan painaa, mutta se oli tehtävä, sillä puu uhkasi kaatua päälle. Olipa hän vihainen, vaikka pian ymmärsi, että pelastin hänen henkensä. Kerran aiemmin olin nähnyt hänet yhtä suuttuneena, silloin olimme kalareissulla. Olimme vaikka kuinka kaukana merellä, erään rauhaisan karin kupeessa, kun äkkiä tuuli nousi. Aloimme harmissamme miettiä, kuinka rankka kotimatkasta tulisi  vastatuulessa. Hän alkoi sättiä minua ja muuttui raivosta vihreäksi, vihreämmäksi kuin meri. Taivas tummeni pelottavaa vauhtia, jossakin välähti salama. Mitä, jos se iskisi meihin? Sitä emme kauan ehtineet pohtia, kun alkoi sataa. Satoi niin voimallisesti, että oli pakko mennä kyyryyn veneen pohjalle. Veneeseen alkoi kertyä vettä. Sade kesti pitkään ja vene oli lopulta lähes puolillaan vettä. Viimein taivaanranta kirkastui ja sinne ilmestyi aivan ihmeellisen suuri sateenkaari. Lapposimme veneen tyhjäksi. Tuuli oli lientynyt, mutta puhalsi kuitenkin vastaan sen verran, että vaikka vaihdoimme soutuvuoroa tiheästi, olimme aivan poikki, kun kotiranta viimein tuli näkyviin. Rannasta hän lähti omille teilleen, hyvästiä sanomatta. Minulla oli kontissa pyydystämämme otus, jota en ollut hennonut tappaa. Sillä oli pyöreä pää ja oranssinvärinen, litteä nokka. Ruumiltaan se muistutti muuten suurta kalaa, paitsi että suomujen sijaan sillä oli kiiltävä karvapeite. Sillä oli lisäksi pienet raajat, joissa oli terävät kynnet, ja suipot korvat, joita se luimisteli, kun katselin sitä.