Hän oli pankinjohtaja, äveriäs ja itsevarma herra. Kun hän tuli tilallemme, jossa kasvatettiin ravihevosia, me alustalaiset juoksimme kumartamaan häntä ja tarjoamaan hänelle huuruisesta kulhosta vastapoimittuja mansikoita. Hänellä oli aina hieno puku yllään ja ne kengät kimalsivat mustina kuin juoksuorin karva. Hänellä oli kaksi poikaa. Olin muutaman kerran jutellut heidän kanssaan. Vanhempi heistä oli mukava ja rento, nuorempi oli ollakseen, hän oli omaksunut itseensä jotakin isänsä herraskaisesta maailmasta. Hän jauhoi aina samaa juttua siitä, että uuteen kotiin tuodulle koiranpennulle täytyi laittaa koriin ensimmäisiksi öiksi kello, kun se mukamas kuulosti pennusta emon sydänääneltä. Myöhemmin kuulin eräältä eläinlääkäriltä, että tämä oli pelkkää soopaa. Ei se koiranpentu mitään emostaan luullut, se vain ulvoi ja ulisi katoavaa aikaa, joka suli nopeammin kuin jäätelö kesällä. Pankinjohtaja kiitteli kovasti mansikoista, tarkasteli ulkorakennuksen kunnostuksessa häärivän isäni puuhia ja totesi vähän väliä: ”Erinomaista, erinomaista”. Isäni oli hermostunut siinä apupoikana pyöriessään, lippalakki viistossa, sillä hän ei tiennyt rakennushommista enempää kuin peluri pyykkisoikosta. Häntä ei muutenkaan olisi huvittanut rakennuksella touhuta, sillä hän ei voinut sietää tilan isäntää, jolla oli tapana veistellä vitsejä isäni olemattomista rakennustaidoista, hän puhutteli joskus isääni pianonsoittajaksi, vaikka hyvin tiesi, että isä oli ammatiltaan sähköasentaja. Hän ajeli kolhuisella pakettiautolla pitkin kaupunkia ja korjasi räjähtäneitä muuntamoja ja irti päässeitä suurjännitekaapeleita, jotka säkenöivät ja sihisivät kuin mustat käärmeet.