Sain varhain aamulla tietää, että lintuni oli lähtenyt. Joku oli nähnyt sen pihalla, se oli paiskellut tavaroita ja etsinyt jotain, seuraavaksi se oli nähty tietä pitkin menossa ja raahaamassa matkalaukkua, joka oli puunlehden kokoinen. Minä lähdin hätäisenä naapuriin, joka asui tien varrella ja kysyin oliko hän nähnyt karkulaista. Naapuri närkästyi aikaisesta kolkuttelusta ja sanoi, ettei hänellä ollut tapana valvoa öitään ja katsella tielle nähdäkseen, kulkeeko sitä pitkin joku pikkulintu matkalaukun kanssa. Minun ei auttanut muu kuin ottaa vajasta vanha polkupyöräni ja lähteä tien päälle. Ajaminen tuntui aluksi peräti oudolta, enhän ollut käyttänyt pyörää enää vuosiin. Aikani kului tutkimusasemalla niin täydesti, etten juuri ehtinyt liikkua sen ulkopuolella. Kaiken lisäksi lähellä pysähtyi myymäläauto pari kertaa viikossa, josta sai kaiken tarvittavan. Auton käynti oli päivän kohokohta; se tapahtui hieman ennen puoltapäivää. Sitä odottamaan kertyi aina muhkeasti väkeä; kaikki eivät ostaneet mitään, vaan halusivat vain tulla juttelemaan ja tapaamaan ystäviään. Ihmiset alkoivat taputtaa ja huutaa, kun tuttu auto kääntyi keinahdellen mutkasta viimeiselle etapilleen, kapealle metsäpolulle, joka johti luoksemme. Joku heitti hattunsakin ilmaan, naiset huiskuttivat liinojaan. Kun ostokset oli tehty ja auto lähtenyt, juteltiin usein vielä pitkään, syleiltiin, taputeltiin hartioille, lausuttiin uusimpia aforismeja, joille naurettiin - sitten kaikki lähtivät omiin askareihinsa. En muista, että koskaan olisin lähtenyt autolta pahantuulisena.