Olin viime kesänä juttelemassa rastaiden kanssa mansikkamaalla, kun kuulin ensimmäiset jyrähdykset taivaanrannasta. Juostessani sisään vilkaisin suurta pihakuusta. Sen oksat kipunoivat jo, se ravisteli niitä kuin kaunotar märkiä hiuksiaan. Se oli myös alkanut laulaa tummalla äänellä. Lauluun yhtyivät pian kaikki, puut, pensaat ja koko pihapiiri vanhoja rajapyykkejä myöten. Mummonikin lauloi alasti, ahavoituneet poskipäät ryskyen. Mutta myrsky ei lepyttelylaulusta piitannut, se tuli purppuraliepeet hulmuten alas taivaalta. Sen kulkiessa varisi ilmaan pallosalamia kuin rukousnauhasta irronneita helmiä. Ne valaisivat pimeätä ilmaa, niiden pinnalla pyöri outoja kuvioita. Ehkä ne olivat kirjoitusta, uutiskatsauksia muista maailmoista. Ulkoa kuului äkkiä kova pamaus ja kaikki talon ikkunat ja ovet lensivät auki. Myrsky oli temmannut pihakuusen mukaansa, sen paikalla oli lähde, josta hohti kirkasta valoa.