Talojen kattoja katselin usein poikasena maalla ollessain. Oikeastaan ne minusta ihan ensiksi näyttivät kaukaisilta järviltä, niin kirkkaasti ne hohtivat. Haaveilin uivani noiden järvien syvissä vesissä, puhumaan oppineen koirani kanssa, joka oli sydänystäväni ja joka oli monet kerrat lainannut turkkiaan minulle lämpimäksi, kun lähdin kerjuulle talvipakkaseen. Kun tajusin, etteivät ne olleet järviä, vaan talojen kattoja, kuvittelin seuraavaksi, että ne olivat silkkaa hopeaa.  Sellaisessa hopeatalossa asuisi joku rikas, jolla oli mielisairas poika. Rikkailla oli aina vaikeita sairauksia perheessään. Tämä poika kukkuisi käen kanssa kilpaa lepikossa ja minä ystävystyisin hänen kanssaan, kun hän olisi joskus yllättänyt minut runkkaamasta, pienet polvihousut nilkkoihini valahtaneina. Lopulta ymmärsin, valmistuttuani tilintarkastajaksi, etteivät ne katot mitään hopeaa olleet, vaan peltiä, josta aurinko sinkautti säkeniään kaikkiin suuntiin. Nuo pellit oli taivuteltu taitavan takojan pajalla. Hänellä oli suuria peltilevyjä telineisiin kiinnitettynä ja morsiantaan hurmatakseen hän oli järjestellyt niitä äänen korkeuden mukaan, niin että saattoi romanttisena hetkenä virittää armaalleen serenadin. Hänestä kirjoitettiin paljon paikkakunnan lehdissä, niin taitava hän oli, mutta hän teki lopulta itsemurhan hyppäämällä kaivoon. Kaivo oli niin syvä, että se ulottui maanalaiseen virtaan ja tämä virta oli vienyt vainajaa monta kilometriä pohjoiseen, jossa hänet löydettiin vuosien päästä sorakuopan seinämästä. Hänestä näkyi löytöhetkellä vain kuopan seinämästä törröttävä käsi. Hänet löysi kuopalta sinne rakastelemaan mennyt miespari. Itsemurhan syykin selvisi, hänen tyttönsä oli karannut erään kulkurin kanssa, joka pestautti hänet sirkukseen tanssijaksi.