Olin kaivamassa viljelykselleni jumalankirkkaana kevätpäivänä kuoppaa, johon heittelin oksia ja kasvijätteitä, kaikkea sellaista, minkä halusin maassa hajoavan, muuttuvan mustaksi mullaksi. Pellon reunassa pidin ruokatauon ja jaoin aterian lintujen kanssa. Ne olisivat halunneet maistaa myös kahvia, mutta siihen sanoin tiukasti EI, sillä kofeiini voi olla valaistuneille eläimille, kuten linnuille, hyvin vaarallista.  Ne voisivat ruveta märehtimään menneitä ja olemaan huolissaan tulevasta ja tämä voisi koitua niiden kohtaloksi. Ensi töikseen ne lakkaisivat osaamasta lentää. Äkkiä huomasin savumerkkejä koillisen suunnalla ja lopetin työt siltä seisomalta. Oli kiirehdittävä auttamaan muuatta koiraa, jonka pää oli juuttunut aidanrakoon. Sen hyvä ystävä vastapäisestä talosta oli huomannut ahdingon, kiirehti sytyttämään kuivista lehdistä nuotion ja urhoollisesti häntää huiskuttamalla se sai lähetetyksi minulle viestin. Kun viimein saavuin paikalle, koira oli jo aivan sininen ja siis tikahtumisvaarassa, mutta sain taivutelluksi aidanpienoja niin, että se sai päänsä irti. Kiitokseksi se nuolaisi naamaani. Jäin hetkeksi juttelemaan. Kävi ilmi, että koira oli suuttunut katua pitkin ajavalle pyöräilijälle, joka kuljetti tavaratelineellä suurta kolisevaa helisevää romukuormaa. Kiihtyneessä mielentilassa se oli työntänyt päänsä aitaan ja siinä sitä sitten oltiin. Poltimme sikarit tapauksen selviämisen kunniaksi ja palasin niine hyvineni takaisin pellolle.

Tänä aikana oli tapahtunut kummia. Kaivamani montun pohjalle oli jostakin ilmestynyt porsas tai nuorehko sika. Se ahmi suuhunsa herkkuja monttuun heittelemästäni kasasta, nam-nam, se sanoi ja katsoi niin kauniisti silmiin kun kysyin, että onko se hyvää. Se kertoi, että oli muutomatkalla Suomeen vasta toista kertaa elämänsä aikana. Se sanoi talvehtivansa Kanarialla ja lentävänsä sieltä suoraa reittiä Espanjan, Ranskan ja Saksan poikki Suomeen. ”Tämä siis tarkoittaa, että teillä on siivet?”. ”Kyllä”, se sanoi ja näytti ihopoimujensa alle kätkettyjä ohuita kimaltavia nahkasiipiään. Se tuntui minusta niin uskomattomalta, että puhkesin tuttuun säveleen: ”Miks porsas lennät Suomehen niin varhain kevähällä, et viihdy possu pienoinen sä maalla lämpimällä” jne. Kun päätin loputtomasti kysymyksiä sisältäneen  säkeistön, se katsoi minua hetken melkein säikähtäneenä, oli pitkään vaiti, mutta sitten yllätyksekseni alkoi laulaa rahisevalla röhkivällä äänellään: ”Sen tähden Suomeen kiiruhdan ja lennän korkealla” jne. ”Ja senpä vuoksi laulan mä, kun kannel täällä soipi” jne. Kun se pääsi laulun loppuun, se tirautti liikutuksesta pienen itkun. ”Kylläpä laulat hienosti”, sanoin. ”Me laulamme muuttomatkalla oikein joukolla mukavia lauluja, kuten vaikka Porsas nuori matkallaan, heissun-hei, tral-lal-lei, riemukas on ainiaan, tral-lal-lal-lal-lei!”. ”Kun lennämme korkealla, vähän joskus pelottaa, että mitä jos täältä rämähtää alas, jos siipeen tulee kraapale. Ja sitten taivaan jylhä korkeus huimaa, ja mustan äänettömän avaruuden läheisyys. Kun laulaa, pelko hälvenee”. Vaikken osannutkaan lentää, olin tuntenut taivaan pelkoa itsekin. Kerran lapsena taivas alkoi puhua minulle, sen siniset huulet liikkuivat verkkaisesti mutruten. En ymmärtänyt tuulen ulinaa muistuttavaa puhetta ja jäin paikoilleni tuijottamaan, kunnes äkkiä salama iski lähellä ja ukkonen paukahti rähäkästi. Tunsin nenässäni kitkerää savun hajua. Siitä paikasta pakenin sisälle.  

Nyt kaivoin povestani taskumatin ja korttipakan ja ehdotin porsasystävälleni, että ottaisimme erän avomarjapussia. Porsas kömpi kuopasta ylös ja asettui kanssani pienen pöydän ääreen. Pelasimme myöhäiseen iltaan asti. Kuu nousi taivaalle ja meillä oli oikein mukavaa.