Muuan ystäväni, lääkäri Jumalan armosta, on ollut kuolleena jo kymmenen vuotta. Päivänä muutamana päätin soittaa hänelle, sillä minulla on yhä puhelimeni muistissa hänen numeronsa. Kerran aiemmin olen lähettänyt hänelle tekstiviestin Missä oot nyt?, mutta vastausta en saanut.

Soitin syksyisen iltapäivän hiljaisena hetkenä, loikoillessani alasti lähes autiolla hiekkarannalla. Oli vielä lämmin ja meri oli tyyni, mutta syy rannan autiuteen oli yksinkertaisesti se, että suurin osa virkailijoista ahersi jo toimistoissaan, talven kiireisiin valmistautumassa. Vain joidenkin isompien pomojen sihteereitä oli joutilaina ja he käyttivät lepohetken hyväkseen parantelemalla kesällä saamaansa rusketusta.

Naputtelin numeron ja hetkisen kuluttua alkoi kuulua summerin umpirauhallinen tuuttailu. Olin jo luovuttamassa ja odottelin puhelimeen viestiä, ettei yhteyttä saatu, kun tuuttaus äkisti keskeytyi napsahdukseen. Sitten kuului varovainen ”Haloo?”. ”Onko se Antti?”, huudahdin. Ääni kuulosti tutulta, mutta kohina oli niin voimakas, etten ollut varma. Kuulin vain katkonaisia sanoja sieltä täältä, kuten ”merellä” ja ”kajuutta”. Antti – jos se nyt oli Antti – siis mitä ilmeisimmin oli laivassa. ”Mikä laiva?”, huusin puhelimeen. Joku rannalla loikoilijoista kääntyi katsomaan minua vihaisesti. Kohinan ja suhinan keskeltä erottui vaivoin ”Santa Maria”. Mitä ihmettä? Oliko Antti kuoltuaan joutunut Kolumbuksen laivaan? ”Kristofferille terveisiä!”, huudahdin omasta mielestäni leikkisästi ja kuulin hetken vieraskielistä puhetta – ehkä se oli italiaa tai espanjaa – ja naurua. Yhteys parani hetkeksi ja kuulin Antin sanovan: ”Hae merikirja!”. Mikä ihmeen merikirja? Pitikö minun löytää hänen sijaintinsa merellä? Jos  hän kerran oli Kolumbuksen laivassa, sen täytyi purjehtia Atlantilla, jossakin Afrikasta länteen. ”Valaita valtavasti”, kuului puhelimesta. Kyseisellä alueella Atlantilla oli totta vie valaiden ikiaikainen reitti, kun ne siirtyivät ylös viileämpiin vesiin ruokailemaan. Azoreiden liepeillä näin kerran jättipäisiä kaskelottinaaraita poikastensa kanssa. Emot pyydystivät syvyydestä kalmareita. Poikasten piti katsella ja oppia, mutta eiväthän ne malttaneet. Ne hyppivät elämänriemuissaan korkealle ilmaan, läiskähtivät takaisin mereen ja saivat aikaan korkeita vesipatsaita. Katsoessani kiikareilla kauemmas merelle näin suunnattoman kokoisen sinivalaan matkalla pohjoiseen. Sen päästämä höyrysuihku oli liikuttavan pieni ja muistan miettineeni, miten tarkkanäköisiä menneiden aikojen julmien valaanpyytäjien on täytynyt olla.

Aloin pohtia tätä mysteeripuhelua. Miten oli edes mahdollista, että kykenisin puhumaan Antille 1400-luvulle, jolloin mitään  kenttää ei tietenkään ollut? Kesken pohdiskeluni puhelimesta alkoi kuulua hätääntyneitä huutoja ja kiroilua. ”Mitä siellä tapahtuu?” ”Ollaan voimakkaassa virrassa, edestä kuuluu pauhua”. Kului tovi, puhelin rätisi ja paukkui: ”Laiva kaatuu, putous!”, Antti huusi. Mikä ihmeen putous, keskellä merta? ”Kvadrantti näyttää...” Sitten kuului enää pelkkää kohinaa. Samassa akku tyhjeni. Oliko Antti joutunut kuoltuaan johonkin toiseen todellisuuteen, jossa maailma päättyi suureen putoukseen keskellä merta?