Näen nykyään paljon unia, jotka ovat vilkkaita ja eläväisiä. Usein ne alkavat tekeytyä jo silloin, kun ummistan silmäni enkä ole vielä edes nukahtanut. Näkökenttään ilmaantuu kasvoja, valon ja varjon leikkiä, hullunkurisia olentoja, jotka voivat olla puoliksi ihmisiä, puoliksi eläimiä, kuin kentaurit. Levottomien unieni syytä en tiedä. Ehkäpä ne valmistavat minua johonkin. Heräilen unien käydessä liian tunkeileviksi. Tästä syystä olen usein aamuisin väsynyt.
 
Olen alkanut yöllä herätessäni epäillä, että huoneistossani vierailee jokin lentävä siivekäs, ehkä lintu. Olen kuullut ilmavirran raskaita suhahduksia, kun se lentää huoneesta toiseen. Kerran työhuoneeni lattialle oli pudonnut sulka. Otin siitä kuvan ja lähetin sen mittojen kera ornitologille. Pian tuli vastaus: sulka oli tunnistamaton, mutta koon perusteella lintu ei olisi aivan pieni, vaan suunnilleen varpushaukan kokoinen. Sulan rakenne oli erikoinen, se koostui hennoista kerroksista, jota ei normaalisi tavata linnuilla. Niiden sulkapeite on tiivis ja yhtenäinen. Ornitologi pyysi lähettämään sulan eläintieteen museoon, jotta sitä voitaisiin vielä verrata tunnettuihin, tyypillisiin sulkapeitteisiin.
Kertaakaan en ole lintua nähnyt. Päätin jättää sille keittiön lattialle laakean vadin, johon panin pähkinöitä ja siemeniä. Muutaman päivän vati pysyi koskemattomana ja olin jo viedä sen pois, kunnes kerran huomasin, että pähkinöitä oli syöty, siemenet lojuivat hujan hajan lattialla.
 
Päätin virittää kamera-ansan. Ostin liiketunnistimen ja kytkin sen kameraan myyjän opastuksen mukaisesti. Ajatus oli, että kun vadin luona näkyisi liikettä, kamera tallentaisi tapahtuman. Pariin päivään ei taaskaan tapahtunut mitään, mutta sitten huomasin kameran lauenneen yön aikana. Jännittyneenä etsin kuvaa. Mitään ei näkynyt, pelkkää tyhjää.
En luovuttanut vielä. Laitoin nyt vadille vain erilaisia pähkinöitä. Muutaman päivän päästä ne oli kaikki syöty. Nyt kameran kuvassa näkyi, hieman sumeasti, mutta kuitenkin, lintua muistuttava olento suuret siivet levällään. Jatkoin tutkimuksiani, mutta seuraavalla kerralla kuvaan olikin jäänyt kirjaa lukeva nainen - tai naiseksi hänet oletin. Hänen kasvonsa olivat niin ilmeikkäät, että mietin, lukiko hän kirjaa vai kirja häntä. Hänen kätensä oli ojentunut ottamaan pähkinöitä vadilta. Kirjan sivut olivat täynnä outoja merkkejä, ylös ja alas mutkittelevia. Ne näyttivät nuoteilta, vaikkakin jollakin vieraalla merkkikielellä kirjoitettuna. Ehkä hän luki tarinaa nuottien avulla.
 
Tämän jälkeen en enää kuvia saanut, eikä vatiin koskettu.
 
En ole keksinyt havaitsemilleni ilmiöille muuta selitystä kuin braanit. Kaksi haurasta braania niistä lukemattomista, joiden päällä universumit lepäävät, oli törmännyt olemattomuuden yksinäisillä kentillä. Ehkäpä ne heijastuivat toisiinsa leikkauspinnalla. Koska musiikki ja matematiikka ovat eri universumeissa yhtäläisesti tunnettuja, päättelin, että jos opettelisin kirjan nuottijärjestelmän, pystyisin minäkin sitä lukemaan.