Kohtasin Tiinan synkällä kapakkakierroksella armeijalomallani, kun hän ilmestyi tyhjästä pöytään istumaan. Hän ei näyttänyt olevan juurikaan päissään, kuunteli vain ja naureskeli hohottavaa nauruaan, joka ei ollut millään tavalla ärsyttävä. Hän oli vaalea, hiukset olivat poninhännällä, silmät olivat suuret, pähkinänruskeat, kulmakarvat korkealla, ohuet ja kaarevat, nenä aavistuksen verran pysty, hänellä oli pienet somat korvat ja kapeahkot huulet. Kerroin hänelle vitsini sian kosiosta. Se meni jotenkin näin: Sika lähti kosioretkelle. Se kulki maat, se kulki veet, yhä se vain kulki. Tuli yö, tuli aamu, tuli uusi päivä. Matka vain jatkui. Viimein vastaan köntysti  metsäpolulla karhunpoika, joka kysyi ”mihin määt”. Sika sanoi: ”kosimaan”, johon karhu ”käy meijän muorilla. Tuolla se laittelee ruokaa”. Pöydällinen juoppoja repsahti nauruun ikenet kapsuen.

Hänellä oli pöydässä paljon tavoittelijoita, kaikki kilpailivat hänen suosiostaan. Pian tuli riitaa, ajauduin väittelemään gravitaatiokentistä jonkun Ripan kanssa, vaikka en tiennyt aiheesta mitään. Se nauratti Tiinaa. Loppuillasta olin vahvasti juovuksissa, mutta niin vain kävi, että Tiina raahasi minut lopulta, kai säälistä, kotiinsa. Hän sanoi, että voisin muuten joutua mukiloiduksi, eikä vähiten olemattomien fysiikan tietojeni takia. Heräsin aamulla hänen sohvaltaan. Lattialle oli laitettu pesuvati, jossa oli vähän vettä, varmuudeksi, jos olisin sattunut oksentamaan. Tiina huuteli keittiöstä ”nousehan jo ylös ja tuu aamupalalle, miun pitää kohta lähteä. Hän nauroi nuhjaantunutta olemustani, kun raahustin keittiöön. Kysyin missä oltiin. ”Haagassa, et sie muista”. ”No en”. ”Sie yritit miun sänkyynki”. ”Ai jaa, sori”. Aamiaisen jälkeen lähdimme, Tiina kirjoitti  lapulle muitta mutkitta puhelinnumeronsa ja lähti töihin, taakseen vilkuilematta.

Jo seuraavana vapaaviikonloppuna soitin hänelle, silloin hänelle ei sopinut, mutta hän sanoi, että parin viikon päästä olisi osakuntabileet Vanhalla ja sanoi, että voisin tulla hänen seurakseen. Sinne menin, Tiina esitteli minut kavereilleen, kun kömmin Vanhan yläkertaan. Hän istui rennosti ikkunalaudalla paljain jaloin. Hänen seuranaan oli pari boheemia nuorta miestä kaulahuivit kaulassaan, tukka villinä, silmissä murhaava katse. Tunsin itseni kömpelöksi tässä sulavassa seurassa ja livahdin aikani töllisteltyäni parvekeelle. ”Miten sie tänne eksyit?”, Tiina kuiskasi ja sukelsi hetken päästä  viereeni. Suutelin häntä ensimmäisen kerran ja voi pojat miten hän osasi suudella! Otimme boolia ja juhlimme myöhään yöhön, jossain vaiheessa yritin rakastella hänen kanssaan parvekkeella, mutta ei siitä mitään tullut. Ensimmäisen kerran rakastelimme kunnolla hänen luonaan seuraavana aamuna. Sen taidon hän osasi paremmin kuin kukaan. Siitä lähtien kävin hänen luonaan aina kuin vain  pääsin ja kiihkeää rakkauselämää me vietimme. Soitin hänelle säveltämiäni runoja ja haaveilin yhteisistä matkoista maan ääriin.

Tiina oli poliittisesti aktiivinen, hän toimi kehitysmaajärjestössä ja puhui lakkaamatta talonvaltauksista.Hän oli  hermostunut opintojensa hitaasta etenemisestä eikä aina ollut parhaalla tuulellaan. Huomasin pian, että hänellä kävi myös muita miehiä ja siitä syntyi riitaa. ”No miten se nyt siuta häiritsee jos mie hässin muita joskus kun sie et oo paikalla”? Pian meillä oli yhä enemmän riitoja. Sitten hän lähetti minulle kirjeen, jossa sanoi, ettei voi tällä hetkellä jatkaa seurustelua kanssani opiskelun ja erimielisyyksiemme takia. Suutuin ja lähetin vastauskirjeen, jossa haukuin häntä huoraksi. Hän käski kasvamaan aikuiseksi. Siihen se seurustelu päättyi.

Kului kymmenen vuotta. Olin edelleen työssä kemikaalitehtaassa, jonne menin armeijan jälkeen, tekemässä samaa tylsää tutkimustyötä saippuoiden parissa. Sitten tuli kirje Tiinalta. Hän kutsui minut juhlaan, jonka syytä ei kertonut. Olin jo heittämässä kirjeen pois, mutta minua houkutti ulkoilmajuhla elokuisessa Kaivopuistossa ja tietysti myös uteliaisuus juhlan syystä. Juhla oli järjestetty rantakalliolle. Kun Tiina näki minut, hän riensi vastaan, tarttui käteeni ja vei minut kalliolle. ”Tän paikanhan sie miulle silloin näytit vai et sie muista”, hän sanoi ja nauroi. Suurin osa Tiinan kavereista oli minulle tuntemattomia. Sain olla rauhassa, kunnes luin Tiinalle juhlarunoni, se meni näin:

 

 

 

Pimeyteen johtaa ovi

sen takana eivät odota pedot

ne odottavat siellä missä on valo

Kaikki nämä vuodet kaipasin sinua

veit minut mukanasi vuoripoluille

tuuli koputti mustaan kallioon

katosit pimeään etkä palannut

Minä jatkan tästä 

 

Jaa-a, en tiedä mitä ajattelin runoa kirjoittaessani, mutta tähän iltaan se karmealla tavalla sopi. Tiina katsoi minua pitkään ja hymyili. Sitten hän asteli luokseni ja suuteli minua taputusten, vislausten ja huutojen säestyksellä. Lopulta hän kääntyi, kohotti maljan ja sanoi: ”Nyt lähdetään kapakkakierrokselle”. Olimmekin kaikki jo sopivasti päissämme. Suunnistimme pitkin autioita katuja, oli ilta keskellä viikkoa, ja poikkesimme terassilta toiselle, juttelimme vilkkaasti ja päihdyimme ja elävöidyimme entistä enemmän. Tiina jutteli jokaisen kanssa, kuunteli kärsivällisesti ja hymyili suloisesti kuin enkeli. Hoipuimme paahteisilla kaduilla kuin ryöstetyt johtajat, laulaa hoilotimme ja kusimme sihiseviä kusiryöppyjä porttikonkeihin. Puikkelehdimme Eiran arvokkaissa portaikoissa, joimme viiniä suoraan pullosta, kaulailimme. Sitten äkkiä Tiina puhalsi värikkääseen kukkopilliin ja ilmoitti, että hänellä on asiaa. Kokoonnuimme hänen ympärilleen odottamaan jotakin leikkisää, sutkausten vuoraamaa juhlapuhetta, jossa hän viimein paljastaisi juhlan aiheen. Niin hän tekikin, mutta kaikki hiljenivät, kun saimme kuulla hänen sairastavan pitkälle edennyttä syöpää. Tämä oli jäähyväisjuhla.

Tunnelma oli merkillinen; iltapunervat kadut, ilonpito, kuoleman läsnäolo. Jatkoimme silti kaameaa bakkanaalia yhä syvemmäs juopumuksen huojuvassa rännissä. Jossakin vaiheessa joku huomasi, että Tiina oli kadonnut. Etsimme häntä porttikongeista, talonnurkilta, puistoista ja kentiltä, kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. Silloin aloin jo aavistaa, ettemme häntä enää löytäisi. Joitakin päiviä myöhemmin luin uutisen merenrannasta löydetystä naisen ruumiista. Surullani ei ollut määrää. Hänen juhlaansa kokoontuneita ystäviään en enää tavannut ja jos heistä jonkun kadulla näin, väistimme toisiamme.

Tunsin kerran Tiinan.