Nilkkojani pakottaa nykyään usein. Ne ovat hyvä ilmapuntari: särky alkaa tuntua pienenä poltteluna heti, kun säätilassa on tapahtumassa muutos, suuntaan tai toiseen. Särky ei ole pelkästään ikääntymiseen liittyvää, se juontuu pidemmältä ajalta, aina lapsuudesta asti, sillä olen aina ollut ahkera jalkojeni käyttäjä. Pikkupoikana voitin helposti kaikki juoksukisat ja minulla on vieläkin tallella nippu seurakunnan mustuneita palkintokiekkoja, joissa kaikissa lukee: ”I sija. Kohti voittopalkintoa”.  ”Voittopalkinnolla” tarkoitettiin ilmeisesti myöhemmin koittavaa taivaallista palkitsemista. Kerran maalla ollessamme isä lähetti minut asialle kauppaan. Lähdin kipittämään hirmuista vauhtia soratietä pitkin ja palasin takaisin paljon aikaisemmin, kun isä oli ennakoinut ja niinpä yllätin vanhempani keskellä päivää sängystä ilman vaatteita, kummallisessa asennossa. Isä näytti ärtyneeltä, mutta äiti purskahti nauruun ja peitti päänsä peiton alle.

Juoksin koko ajan, juoksin mennessäni huussiin, uimaan tai kavereita tapaamaan. Kirkolle juoksin nopeammin kuin naapuritalossa asuva isotätini pääsi sinne vanhalla Skodallaan, vaikka lähdin vasta hänen jälkeensä. Isä seuraili juoksemistani ja hänen kasvoillaan näkyi tuumiva katse, samanlainen kuin Kuulla elokuun yönä, ja hän teki muistikirjaansa laskutoimituksia. Isä oli puuseppä ja päivänä muutamana hän veisti ontosta purjepuusta ohuita riukuja, joiden lomitse pujotti ohueksi venytettyä, perunatärkkelyksestä tehtyä kalvoa. Kaksi tällaista suippoa kehikkoa hän sitoi remmeillä kiinni käsivarsiini. ”Älä purista remmejä liian tiukalle, että veri kiertää”, äiti toruskeli kaataessaan viinaryyppyä. Isä istahti puutarhakeinuun ja sanoi ”Juokse!”. Minä juoksin, siivet levitettyinä. Aluksi ei tapahtunut mitään ja minun piti lopettaa juoksu, koska siivet alkoivat painaa käsivarsiani liikaa. Isä vei minut niittyrinteeseen, jossa lopulta, monien haparoivien yritysten jälkeen, kohosin irti maasta. Minä lensin! Isä taputti ja äiti nauroi täyttä kurkkua.

Opin lentotaitoa yhä paremmin, käytin hyväkseni nousevia ilmavirtauksia. Kauan ei ilmojen teillä pystynyt olemaan kerrallaan lihasten pakotuksen takia, mutta ahkerasti kyllä liitelin kylän yllä. Yllättävin löytö oli erään maalaistalon katolla lojunut suurikokoisen eläimen luuranko. Maanmittari keksi pian värvätä minut apurikseen ja pientä taskurahaa vastaan piirsin ilmakuvia paperille hänen ohjeidensa mukaan. Hän oli äreä yksin asuva mies, juopotteluun taipuvainen. Hän istui verannallaan pullo seuranaan ja kopioi karttoihinsa piirtämiäni kuvia. Kerran kun vein hänelle uusimpia piirroksiani purkutuomion saaneen vanhan herttuankartanon alueesta, tapasin hänet verannalta sammuneena, pissat housuissa. Pää oli painunut rinnuksille ja hän kuorsasi, vihertävää kuolaa valui suupielestä. Hänen lompakkonsa lojui pöydällä. Asettelin piirrokseni sen päälle ja kurkistin niiden suojassa lompakkoon. Sisäkannessa oli valokuva, jossa hymyili alaston nainen. Lompakossa oli vain joitakin puhelinnumeroita ja pieniä setelirahoja.  ”Mitäs poika?”, hän mörähti äkkiä. ”En mitään, tässä näitä piirroksia olisi”. ”Kyllä minä tuollaiset lurjukset tunnet, saat piiskaa paljaalle pyllylle”, hän sössötti ja uusi annos kuolaa herahti hänen suustaan. ”Saisinko nyt kuvista palkan”, uskalsin sanoa. ”Saat tuplasumman, jos tulet syliin istumaan, poika”. Kipaisin karkuun enkä sen koommin hänelle töitä tehnyt, eikä hän pyytänytkään. Liitelin sitten muuten vain ja hämmästelin, miten maisema muovautui ilmasta katsoen kuin se olisi ollut vahaa, metsät ja kaikki. Pellolla kasvoi sinisiä kukkia ja tuulessa ne liehuivat kuin pellavainen liina.

Juhannuksena liitelin liian lähelle kylän kokkoa, joka roihusi järven rannalla. Kokosta purkautui kipinäsuihku, joka poltti siipiin reikiä. Ilma ujelsi rei’issä ja aloin menettää korkeutta. Putosin päistikkaa järveen. Ehdin nähdä kiiltäväkylkisiä lahnoja, jotka sujahtivat laulaen tieltäni karkuun, kun vajosin pohjaan ja juutuin paksuun mutaan. Siipipuiden avulla sain itseni irti mudasta ja potkiskelin siiventynkien varassa rantaan. Siellä minua oli vastassa joukko vahingoniloisia kyläläisiä. Pudistelin mutaa vaatteistani ja lähdin kotiin. Isä ja äiti olivat sammuneet ja makasivat pihalla ruohikossa täydessä unessa. Myöhemmin kerroin asiasta isälle. Hän olisi seuraavana keväänä tehnyt minulle uudet siivet, mutta olin jo menettänyt uskon lentotaitooni. Opettaja oli luokassa sanonut kaikkien kuullen, että jutut lentämisestäni olivat täyttä satua, sillä sellaisillä varusteilla oli aerodynamiikan lakien mukaan mahdotonta nousta lentoon.