Oven avaaminen toi kuuman tuulahduksen ulkoa. Helle oli jatkunut jo kuukausia, kadut olivat autioina. Puisto kahisi vähäisessä tuulenvireessä kuin karkkipaperi, vanhojen talojen hiljainen hymy oli muuttunut irvistykseksi. Aamuinen puhelu oli tuonut yllättävän viestin. Muuan ystävä kutsui minua jäseneksi kommuuniin, jonka hän oli perustanut entiseen veturipajaan. Tarkoitus oli elää omavaraistaloudessa, viljellä ruokaa radanvarressa ja hankkia muuta tarpeellista varastamalla. Ajatus oli houkuttava, mutta epäröin silti. Oliko järkevää jättää vakituinen pesti virkamiehenä ja joutua alttiiksi epävarmuudelle toimeentulosta? Suostuin kuitenkin siihen, että kävisin tutustumassa paikkaan. Se oli kaukana keskustasta ja sinne oli käveltävä, sillä autojen renkaat olivat sulaneet muodottomiksi ja raitiovaunukiskot vääntyilleet paahtavassa kuumuudessa. Minun oli varattava runsaasti nestettä matkaan. Täytin entisen akvaarioni vedellä ja vyötin sen selkääni. Se painoi kovin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Akvaariopöydältä löytyi sammakko, joka oli melkein hengiltä kuivunut. Minun tuli sitä surku, joten päästin sen pulahtamaan akvaarioon. Se piristyi pian ja lähtöä tehdessäni se jo lauloi täyttä kurkkua uudessa liikkuvassa kodissaan. Menin ulos. Ylläni minulla oli lakanasta tehty viitta. Ulkona ei ollut ketään. Kävelin pitkin autiota pääkatua. Siellä täällä lojui kuolleita eläimiä, jotkut niistä olivat paisuneet valtavan kokoisiksi. Lakanan alla olo tuntui viileältä, olin kastellut sen lähtiessäni likomäräksi. Kun viimein pääsin kaupungista ulos vievälle tielle, kuulin ensimmäisen kerran moottorin äänen. Ujeltaen lentokone liiti ylitseni ja törmäsi mäenrinteeseen. Juuri ennen törmäystä koneesta sinkoutui ulos heittoistuin, joka putosi lähelle. Juoksin sen luo, mutta siinä ei ollut ketään kyydissä. Koneen törmätessä rinteeseen kuului outo naksaus, kuin jäykistyneitä sormia olisi suorittu, sitten pellin roimetta ja lopulta hiljaisuus. Kone oli romuna ja sihisi kuin käärme, mutta palamaan se ei syttynyt.