Huusin hänen nimeään vielä herättyänikin, sillä hän oli joutunut suureen vaaraan ja uni tuntui niin todelliselta. Hassua se vain oli, hänhän oli kuollut jo monta vuotta sitten eikä mikään voinut häntä enää vahingoittaa. Muistan hänen kerran nolostuneen, kun joku junassa kiinnitti huomiota hänen sinisiin sukkiinsa. Olimme matkalla johonkin seminaariin; siihen aikaan niitä järjestettiin tuon tuosta. Haukottelin, venyttelin jäseniäni ja nousin jalkeille. Oli hiljaista; aamu oli vasta sarastamassa. Tähän aikaan olisi jo paras nousta; saattoi jopa ehtiä aamukävelylle ennen kuin muut olivat vielä kunnolla heränneetkään. Kun palaisi posket punoittavina kävelyretkeltä, voisi tervehtiä ikkunoissa törröttäviä unisia päitä ja kajauttaa reippaan hyvänhuomenen linnunlaulun säestyksellä. Muutin mieleni kun vilkaisin ulos ikkunasta. Satoi; vastapäisen puistikon peitti hieno utu. Puita ei juuri näkynyt, vain suuren saarnin latva, jossa keikkui jokin lintu. Sateellakin olisi kyllä hieno mennä ulos, sitä paitsi ei ollut lainkaan kylmä. Kahvin juotuani ja lehden luettuani huomasin, että Aurinko sittenkin pilkisti usvan lomasta. Puin ylleni ja sukelsin aamuun. Räystäiltä tippui vesi, sade oli vasta lakannut. Ilma tuoksui puhtaalta, sinitaivas pilkotti jo. Menin puistoon. Mielipaikkani, penkki suuren kuusen katveessa, oli melkein kuivana säilynyt, joten siihen livahdin istumaan ja jäin kuuntelemaan aamun ääniä.