Näin jokin aika sitten vanhan valokuvan hautajaisista. Seisomme haudan äärellä, joka on peitetty kukkaseppelein. Olin silloin pikkupoika ja kuvassa minusta näkyy vähän päätä, kun kurkistelen aikuisten takkien ja palttoiden välistä kuvaajaa. En muista, ketä siinä haudattiin, jotakin sukulaista arvatenkin, mutta sen muistan, että tunnelma oli juhlava. Syynä siihen oli, että joku tunnettu henkilö osallistui arkun kantamiseen ja kävi laskemassa seppeleen arkulle. Sitten hän poistui mustan auton kyydissä.

Selasin vanhemmiltani jäänyttä valokuva-albumia ja siellä näin kuvan naisesta, joka oli jossakin yleisötilaisuudessa. Samasta naisesta oli albumissa muitakin kuvia. Yleisötilaisuudessa joku piti puhetta ja lavan kummallakin puolen oli punaisten lippujen vartio. Kyse oli epäilemättä poliittisesta tapahtumasta. Oliko tämä nainen se, jonka haudalla seisoimme? Tunnettu henkilö oli siinä tapauksessa varmaankin poliitikko, ehkä aatetoveri, ehkä rakastaja, kuka tietää.

Olen aina pitänyt hautausmaista. Siellä kävellessä mieli rauhoittuu, kaikenlainen levottomuus ja sekavat ajatukset katoavat. Pyökit, tammet, lehmukset, linnut, oravat, tulevat lähelle, aivan korvan juureen kuiskimaan vastauksia kaikkeuden arvoituksiin. Hautakivistä voi lukea elämänkohtaloita, suruja, menetyksiä, hyviä aikomuksia, pöyhkeyttä. Kuolleet puhuvat narisevalla äänellä verkkaisesti, hieman ironiseen tyyliin. Kaikki eivät ole vielä löytäneet kotiaan.

Nuorena olin yksinäinen ja ne harvat kerrat, kun yritin saada itselleni seuraa, menivät mönkään, pääasiassa kaiketi aloitukseni takia, joka oli: ”Hei, lähdetsä mun kanssa hautausmaalle?”. Sen jälkeen minulta pääsi hermostunut naurahdus. Samalla alkoi yleensä hikka.

Tämä keino ei siis purrut. Mutta haaveissani kävelin hautuumaan pehmeää santatietä liehuvahiuksisen neitoni kanssa käsi kädessä, taskussa runokirja ja laukussa pullo viiniä. Vaelsimme verkkaan suurten runoilijain haudoille, joimme viiniä. Vanhasta kirjasta luimme tuntemattoman runoniekan säkeitä:

 

”Puu värisee hurmiosta

mustan taivaan alla.

Kiviin piilotettu lumous.

Vaietkaa valonsäteet,

antakaa liikkeen pysähtyä.

Tiedostamattoman kertoa.”

 

Sitten suutelimme ja itkimme elämän turhuutta.